SISÄLLYS

JOHDANTO

SOTALASTA KUVAAMAAN

Sotalapsi – ilmiö

Aikaisempia sotalapsitutkimuksia

Sotalapsitarinat tutkielmani lähteet

Tutkimustehtäväni

SOTALAPSITARINOILLA TÄMÄ TOTEUTUU

Sotalapsitarinat, mitä ne ovat?

Tarinoilla tartun tutkimuskysymyksiini

Narratiiveistä tarinoihin – tarinoista narratiiveihin

Sotalapsen tyypittely ja identiteetin kuvaaminen

Luentani

Lukijapaikkani ja – asentoni

SOTALAPSIKULJETUKSET KÄYNNISTYVÄT

Ruotsiin turvaan, siellä ei ole sotia

Suuria kuljetuksia, suuria lukuja

SOTALAPSITYYPPEJÄ

Ahdistunut ja pelokas sotalapsi

Juureton sotalapsi

Hyväksikäytetty sotalapsi

Koulukiusattu sotalapsi

Onnellinen ja tyytyväinen sotalapsi

SOTALAPSEN IDENTITEETTI

Sota – ajan suuret haitat

Sotalapset Matti ja Maija Meikäläinen

SOTALAPSITUTKIMUKSEN YHTEENVETOA

Mitä sotalapsitarinoista nousi esille?

Sotalapsitarinatyylejä

Luotettavuus

Loppulause

LÄHTEET

JOHDANTO
Toisen maailmansodan aikana Suomi joutui sotaan Neuvostoliiton kanssa, joka alkoi pommittaa lentokoneillaan suomalaisia kaupunkeja 30.11.1939. Se aloitti myös suuret maahyökkäykset Karjalan Kannaksella. Sotaa kesti 105 päivää aina 13.4.1940 saakka. Sota sai talvisota – nimen. Sotatila Suomen ja Neuvostoliiton välillä jatkui edelleen aikajakson 25.6.1941 – 19.9.1944 jatkosodan välirauhaan saakka. Suomalaiset eivät vielä päässeet sotimisesta erilleen, vaan sotaa jatkui vielä lokakuun 1. päivästä 1944 – huhtikuun 27. päivään 1945 saakka. Siinä sodassa suomalaiset ajoivat pois Lapista entisiä saksalaisia aseveljiään. Keskeisemmin Lapinsodan syiksi on nähty se, että jatkosodan rauhanehdoissa suomalaiset velvoitettiin karkottamaan vaikka asevoimin saksalaiset sotilaat pois Suomen maaperältä. Karkotustoiminta muuttui sotatilaksi saksalaisten ja suomalaisten välillä. Lapinsodan aikana koko Lapin maakunta väestöineen ja karjoineen oli evakuoituna vähintään Oulujoen eteläpuolelle tai Pohjois – Ruotsiin (Laine 1989).

Tutkimuksessani tarkastelen niin sanottujen suomalaisia sotalapsia ja heidän sodanaikaisia kohtaloitaan. Lapsia lähetettiin suuret määrät turvaan muihin Pohjoismaihin vuosina 1939 – 1945. Tarkasteluni apuvälineinä toimivat heidän sotamuistonsa, sotalapsitarinat. Lähestymistapani on kvalitatiivinen, tarinallinen lähestymistapa (Hänninen 2002, 16 – 19, 43.). Tavoitteeni on myös tyypitellä tarinoilla erilaisia sotalapsityyppejä. Tarkastelen myös tarinoiden tarinallisuutta kertomistapana sekä tekstityylejä. Anni Vilkko (1997) mainitsee elämäntarinoita tutkivassa kirjassaan metaforan tilkkutäkistä (emt. 30). Sotalapsityyppien ja heidän identiteetin muodostumisesta käy metafora riepumatosta. Sotalapsityyppien muodostamisessa apunani toimivat myös Jeja – Pekka Roosin tyypittelyt (1987).

Sodilla olivat sotien seuraukset. Perheenisiä kaatui, äidit menettivät poikiaan, vaimot puolisoitaan ja lapset isiään. Monelle lapselle isä oli vain valkoinen risti hautausmaalla (Penttinen 2004, 36 – 38.). Sotien seurausta olivat kymmenet tuhannet suomalaiset sotalapset, – orvot ja – lesket. Sodan muistot ovat voimakkaita vielä tänään, joten syystä voi kysellä, että vaikuttaako sota vielä?

Usein tyypillinen suomalainen perhekuva muuttui isän kaaduttua. Silloin ei tunnettu avoliittoja eikä uusioperheitä. Vielä 1950 – luvulla tietosanakirja määritteli perheen isän, äidin ja muutaman lapsen muodostamaksi kokonaisuudeksi. Isien kaatumiset olivat ikäviä kohdata, vaikka niitä peläten odotettiin. Sotaorpoja tutkineen Timo Malmin (2001) mukaan sama luoti satutti myös muita perheenjäseniä. Monessa tapauksessa isovanhemmat joutuivat huolehtimaan lapsenlapsistaan tai vanhin poika joutui ottamaan vastuun perheestä. Esimerkiksi Päivyt Penttinen (2004) kertoo vaivaneen sen, kun isän kaaduttua lapsilta jäi puuttumaan perheestä miehen malli (emt. 84 – 85).

Useiden ympäristönmuutoksien takia sotalapsilla ilmeni juurettomuutta, sopeutumisongelmia ja ongelmia löytää identiteettinsä. Monet sotalapset olivat siirtolaisia jo kotimaassaan. Annu Liikkasen (1995) mukaan sotalasten selvän enemmistön muodostivat sotaevakoiden lapset (emt. 175.). Talvisodan edeltä Karjala evakuoitiin sotatoimialueeksi, samoin kesällä 1944, Neuvostoliiton, puna – armeijan suurhyökkäyksen edeltä. Useita evakkolapsia evakuoitiin siinä yhteydessä Ruotsiin tai Tanskaan saakka.

Suomalaiset odottivat Ruotsilta aseellista apua, mutta se ei ryhtynyt sellaiseen. Pelkona, sillä oli joutua mukaan toiseen maailmansotaan, josta se halusi pysyä erillään ja säilyä puolueettomana maana. Sillä oli kuitenkin haluja auttaa sotaan joutunutta Suomea. Ruotsi kanavoi apuaan suomalaislasten auttamiseksi pois sodan jaloista. Eri arvioiden mukaan turvaan lähettiin noin 66 000 – 80 000 lasta [www ”Ruotsiin ja Tanskaan kuljetetut sotalapset” Tapani Rossi (2004); www ”Sotalapsi” tietosanakirja Wikipedia (2006).]. Ruotsilla oli kokemusta lastensiirroista, sillä I maailmansodan aikaan sinne oli evakuoitu turvaan lapsia Saksasta ja Itävallasta. Vuoden 1937 Espanjan sisällissodan aikana se toimi turvapaikkana noin 500 espanjalaislapselle

Suomen II maailmansodan aikaisiat sodista on kirjoitettu runsaasti tutkielmia, opinnäytetöitä sekä sotahistoriankirjoituksia sekä paljon toimintasotaromaaneja. Kirjoitukset ovat sangen yksipuolisia kertoessaan suurista sotatapahtumista, sotilaiden teoista rintamilla, sotilasjohtajista ja myös sotiin liittyneestä politiikasta. Kotirintaman osuus niissä on jäänyt vähemmälle. Suomalaislasten kokemuksista sodassa ei ole juuri kirjoiteltu. Vasta nykyisin heistä on alettu kertoa sotalapsi – ja sotaorpokirjoissa. Malmin mukaan sotalesket ja – orvot ovat olleet piilossa ja heitä on pidetty piilossa. Se, ettei heistä ei ole puhuttu, vaikuttaa oudolta. Onhan kysymys kymmenistä tuhansista ihmisistä. Hän ihmettelee, että miksi he joutuivat odottamaan näin pitkään? (2001, 11). Sotalapsista vaiettiin. Heistä vaiettiin sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti (Kujala 2003, 60.). Jarmo Knuuttilan ja Kari Levolan mukaan heidän piti itse aloittaa salaperäisyyksiensä paljastamiset (2000, 159 – 165).

SOTALASTA KUVAAMAAN

Suomalainen sotalapsi – ilmiö pohjautuu toisen maailmansodan sotatapahtumiin. Silloisina aikoina suomalaislapsia kuljettiin sodilta turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. Tarinoissaan he muistelevat sotalapsiaikojaan. Heidän muisteluistaan koostuu tutkielmani tarina – aineisto. Tarinat olen keräillyt sotalapsi ja – orpokirjoista sekä internetistä kuvatakseni niillä heitä sekä valottaakseni hiukan tarinoiden syntyviitekehystä sota – aikaa.

Sotalapsi – ilmiö

Suomalaiset sotalapset ovat siis toisen maailmansodan seurausta. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen veti maan mukaan alkaneeseen toiseen maailmansotaan. Sotatila löi leimansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen erääksi seurausilmiöksi tulivat sotalapset. Neuvostoliiton imperiumia vastaan puolustautui koko Suomen kansa. Lukuisasti naisia joutui erinäisiin sotateollisuuden töihin. Paljon heitä työskenteli lottina sotarintamalla ja kotiseuduillaan. Suomalaisnaisten työpanokset vapauttivat paljon maanmiehiä aseelliseen palvelukseen. Haitaksi muodostui se, ettei pienille lapsille riittänyt hoitajia.

Sotien jälkeen sotalapsista vaiettiin. Nähtävästi he eivät itsekään halunneet pitää itsestään isompaa ääntä. Laajempaan tietoisuuteen he alkoivat nousta vasta 1990 – luvulta lähtien. Samalla perustettiin pohjoismaisia sotalapsikeskusyhdistyksiä sekä paikallisyhdistyksiä. Suomalaissotalapsilla olivat olleet edeltäjänsä. Ensimmäinen maailmansota (vv. 1914 – 1918) aiheutti lapsikuljetuksia. Rauhan tultua toiminta jatkui. Baltiasta ja Keski-Euroopasta siirrettiin lapsia muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan toipumaan sodasta. Tanska otti vastaan noin 50 000 ja Ruotsi noin 22 000 lasta. Termi sotalapsi syntyi jo niinä aikoina, voi päätellä sotalasten myöhemmin muistellessa siirtoaikojaan. Silloin he käyttivät itsestään sanaa ”kriegskind” ”sotalapsi”. Suomikin otti sotalapsia vuosina 1919 – 1925 yhteensä noin 2000 saksalaislasta. Myös Espanjan sisällissodan aikana kuljetettiin lapsia turvaan sodalta. Toisen maailmansodan aikana Suomen ohella myös Englanti lähetti lapsiaan pois sodan jaloista muihin Brittiläisen kansainyhteisön maihin ja Yhdysvaltoihin. Siirrot loppuivat, kun saksalaiset torpedoivat erään lapsia kuljettaneen laivan. Kreikan sisällissodan aikana vuosina 1945 – 1949, sieltä siirrettiin noin 14 000 lasta Itä – Euroopan maihin. Viimeisimpänä sotaan liittyvänä lastensiirtona voidaan mainita vietnamilaislasten siirtoja Yhdysvaltoihin vuonna 1975. Heitä siirrettiin arviolta noin pari tuhatta lasta [www ”Tutkimus suomalaisten sotalasten historiasta”. Heikki Salminen (1998)].

Aikaisempia sotalapsitutkimuksia

Heikki Salmisen (1998) näkemyksen mukaan suomalaiset sotalapset ovat nykyisin tulleet uudelleen mielenkiinnon kohteeksi. Heistä on kirjoitettu sekä tieteellisiä tutkimuksia että muistelmia ja myös lehtiartikkeleita. Sotalapsitutkimukset ovat olleet suppeita ja perustuneet pieniin aineistoihin. Sotalapsiteema on alkanut kiinnostaa lääketieteilijöitä, psykologeja, kriminologeja ja sosiologeja, mikä osoittaa tutkimuskohteen mielenkiinnon ja monitieteellisyyden [www ”Tutkimus suomalaisten sotalasten historiasta”. Heikki Salminen (1998)].

Vuonna 1943 ilmestyi eräänlainen katsaus Ruotsiin tehdyistä lastensiirroista, joka sai nimen “Suomen lasten kiitos Ruotsille“. Vuonna 1961 ilmestyi muistelmaluonteinen Tanskaan kuljetettujen sotalasten muistoja käsittelevä teos “Lapsemme Tanskassa”. Salmisen mukaan väitöskirjoja suomalaisista sotalapsista on tehty kaksi. Niissä on tutkittu heidän identiteettiään ja eron vaikutuksia. Saadut tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Esimerkiksi ruotsalainen psykologi Lillemor Lagnebro on teoksessaan “Finska krigsbarn” ”Suomalaiset sotalapset” (1994) maininnut, että monien Ruotsiin lähetettyjen lasten olisi pitänyt saada jäädä Suomeen. Heidän erokokemuksensa ja huono kohtelu Ruotsissa tuntuivat vielä aikuisena heikkona itsetuntona ja ahdistuksena. Hänen aineistonsa käsitti 65 Västerbottenissa asuvaa, silloin noin 50 – 65 vuotiasta entistä sotalasta. Suomalainen lastenlääkäri Eila Räsänen esitti vastakkaisia tuloksia väitöskirjassaan “Lapsuusajan separaatiokokemusten vaikutus aikuisiän psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin. Psykososiaalinen tutkimus sotalapsiseparaation myöhäisvaikutuksista” (1988). Hänen tutkimuskohteinaan oli ollut 379 Kuopiosta Ruotsiin lähetettyä sotalasta ja heidän vertailuryhmänä oli toiminut 144 Suomessa oleskellutta ikätoveriaan. Räsäsen mukaan sotalapset selvisivät kokemuksistaan ilman pysyviä henkisiä vaurioita. Hän kertoo, että monien Suomessa sota – aikana oleskelleen lapsen olot olivat olleet huonot (emt).

Salmisen (1998) mukaan suomalaisista sotalapsista on tehty neljä pro gradu – tutkielmaa: Kirsti Antikaisen tutkielma “Suomalaiset sotalapset Ruotsissa talvisodan aikana” (1989) sekä vuonna 1982 tarkistettu V. Tuunaisen tutkielma “Sotien aikana Ruotsiin lähetettyjen lasten mielenterveydestä” ja vuonna 1996 tarkistettu Jussi Erosen tutkielma “Lastensiirrot poliittisena kysymyksenä jatkosodan alun Suomessa“. Viimeisin on vuonna 1998 ilmestynyt Leila Selkisen kasvatustieteen pro gradu – tutkielma “Olin sotalapsi: aikuisen sotalapsuudelleen antama merkitys“. Lisäksi on Turun terveydenhuolto – oppilaitoksessa vuonna 1996 valmistunut Päivi Pykäläisen opinnäyte: “Sotalapset – Tutkimus sotalasten kokemuksista ja elämänvaiheista“. Hän haastatteli kyselylomakkeilla yli 300 sotalapsena ollutta entisen Turun ja Porin läänin alueella. Pykäläinen päätyi havaintoon, että vaikka sotalapsuus sinänsä oli sangen kova kokemus lapselle, niin sotalapset mieltävät silti, että sillä oli paljon positiivisia vaikutuksia. Niistä voidaan mainita esimerkkinä sopeutumiskyvyn ja kielitaidon karttumisen. Sotalapsuuteen liittyi myös negatiivisia vaikutuksia. Pykäläisen mukaan naiset kokivat sotalapsuuden vaikuttaneen kielteisesti itsetuntoon, miehille sitä vastoin kieli oli tuottanut ongelmia. Kuitenkin entiset sotalapset olivat yleisesti ottaen olleet varsin tyytyväisiä elämäänsä. Suomen ja Ruotsin muuttoliikeprojektissa julkaistiin vuonna 1976 Katia Båskin tutkielma “Finländska krigsbarn i Sverige” ”Suomalaisia sotalapsia Ruotsissa”. Kanadalaisprofessori Alvin L. Evans tutki vuonna 1984 suomalaisia sotalapsia. Hän mainitsee teoksessaan “Ero ja lapset“, että yleensä entiset sotalapset voivat paremmin kuin Suomeen jääneet ikätoverinsa. Ensimmäinen kokoava teos sotalapsista on itsekin Ruotsissa sotalapsena olleen Pertti Kavenin vuonna 1985 julkaistu “70 000 pientä kohtaloa. Suomen sotalapset“. Syksyllä 1995 pidetyn sotalapsiviikon seminaariesitelmät julkaistiin myöhemmin tutkimusraporttina nimeltään “Sotalapset“. Margit Jalo oli esittänyt vuonna 1950 laskelmia Ruotsiin siirretyistä lapsista artikkelissaan “Tilastoa lastensiirroista Ruotsiin vuosina 1941 – 46″. Juhani Lomu teki vuonna 1974 selvityksen nimeltään “Lastensiirtokomitea ja sen arkisto 1941 – 1949“, lähteenään sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean arkisto [www ”Tutkimus suomalaisten sotalasten historiasta”. Heikki Salminen (1998)]. Salmisen mainintojen jälkeen totean näkemyksenäni, että sotalapsitutkimustoiminta elää vielä tänäänkin melkoisen hiljaista kautta.

Sotalapsitarinat tutkielmani lähteet

Ne ovat sotalasten muistoja ja niistä on koottu sotalapsi – ja sotaorpokirjoja. Niitä on mahdollista lukea esimerkiksi kaupunkien ja kuntien kirjastoissa. Ne ovat siis tavanomaisia suurelle yleisölle julkaistuja kirjoja. Positiivisena niistä voi mainita, että niiden tarinoilla voi kuvata sotalapsityyppejä ja heidän identiteettinsä muodostumista. Tietojen avulla voin myös kuvata yleisluontoisesti toista maailmansotaa lasten elämän viitekehyksenä sekä sotien aikana toteutettuja sotalapsikuljetuksia.

Sotalapsikirjoista näkee, että sotalapsista alettiin kirjoittaa vasta 1990 – luvulta lähtien. Voinee mainita, että muutamia mainintoja sotalapsista löytyy esimerkiksi lottain historiankirjoituksista. Eräänä muuna esimerkkinä sotalapsi – informaatiosta mainitsen, että esimerkiksi Turussa, Silja Line varustamon satamaterminaalin seinään on kiinnitetty laatta, missä mainitaan, että sieltä lähetettiin II maailmansodan aikana suomalaislapsia laivamatkalle Tukholmaan turvaan sodalta. Laatassa kerrotaan noin 70 000 sotalapsen lukumäärästä. Sotalapsipatsaita on myös pystytetty. Esimerkiksi Kemiin sellainen pystytettiin vuonna 1995 (Erving – Odelberg 2005, 143.). Sotalapsiyhdistyksiä on perustettu jo jokaiseen Suomen maakuntaan. Positiivista on huomata sekin, että heistä on koottu muutamia sotalapsitarinoista koostuvia, faktapohjaisiksi arvioitavia julkaisuja. Entiset sotalapset ovat kirjoittaneet romaaneja, jotka pohjautuvat sotalapsikokemuksiin. Internetissäkin on luettavissa sotalapsijulkaisuja.

Tutkielmani lähteillä, osaelämäntarinoita muistuttavilla sotalapsitarinoilla on kantava osansa sotalapsitutkielmassani. Elämänkertatutkijoista, joiden tuotantoa käytän apunani, mainitsen tutkijat: Jarmo Houtsonen, Hannu Huotelin ja Jeja Pekka Roos. Tutkielmani aineiston kostuessa pienistä sotalapsitarinoista merkittäviksi tutkijoiksi tulevat silloin myös Vilma Hänninen ja Anni Vilkko.

Tutkimustehtäväni

Tarkastelen tutkimuksessani Suomen talvi – ja jatkosotien aikana muihin Pohjoismaihin turvaan lähetettyjen suomalaislasten tarinoita. Niiden tarkastelulla on tietty tarkoituksensa. Ne vastaavat tutkimuskysymyksiini, joista keskeiset ovat:

· millaisia sotalapsityyppejä sotalapsitarinoista nousee esille?

· miten muodostui identiteetti sotalapsille?

Suuret tutkimuskysymykset täydentyvät vastaamalla niihin pienemmillä tutkimuskysymyksillä. Tutkimusongelmani arvelen täydentyvän etsimällä sotalapsitarinoista vastaukset seuraaviin kysymyksiin: Millainen on sotalapsi? Miten he kokivat alati muuttuvia elinolojaan? Kuinka pelokas, onneton, muihin Pohjoismaihin lähetetty lapsi hän oli? Sotalapsi joutui kokemaan erotilanteen useaan kertaan. Hän saattoi olla evakko jo kotimaassaan. Miten mainitut asiat vaikuttivat lapsen psyykeen? Miten löytyi identiteetti vieraissa oloissa? Miten toiset suhtautuivat sotalapseen Ruotsissa tai Suomessa? Miten sotalapseus vaikutti koulunkäyntiin? Kärsikö hän ja/tai perhe siitä? Teoreettis – metodologinen menetelmäni on tarinallinen lähestymistapa (Hänninen 2002, 16.).

Suomi joutui mukaan toiseen maailmasotaan. Talvisodan edeltä Suomen pitkän itärajan alueet evakuoitiin sotatoimialueiksi. Suomen kaupungit joutuivat pommituskohteiksi. Niissä oli turvatonta asua ja suuret määrät asuinrakennuksia tuhoutui asuinkelvottomiksi. Elintarvikepulakin alkoi vaivata ensimmäisenä kaupunkilaisia. Silloisissa oloissa, kaupunkien väestöjä kehotettiin siirtymään harvaanasutuille maaseuduille (Knuuttila & Levola 2000, 11.).

Niissä sodan oloissa arvioitaviksi tulivat suomalaislasten kohtalot. Nälän ja pelon kokemukset eivät olleet ainoita heidän koettelemuksiaan. Miehiä kaatui rintamilla ja sotaorpolasten määrä lisääntyi hälyttävästi pian sotien alettua. Suomalaislasten kysymystä puidessa, silloin päädyttiin eräiden ruotsalaisnaisten aloitteesta tekemään koko maailmaakin ajatellen poikkeuksellista toimintaa. Suuret määrät suomalaislapsia lähettiin muihin Pohjoismaihin turvaan pian jo talvisodan sytyttyä (Liikkanen 1995, 30.).

Entisten sotalasten vanhojen aikojen muistelut ovat tuottaneet sotalapsitarinoita. Ne ovat heidän muisteltuja muistojaan. Niissä vaikuttaa myös niiden muistelu heitä vanhempien ihmisten kanssa sekä yhteiskunnallinen ja historiallinen konteksti sekä niin sanottu kollektiivinen muisti (Kujala 2003, 53.). Sotalapsitarinoista etsin tutkimusongelmaani kytkeytyviä teemoja, käsitteitä ja katetegorioita, sillä asteella kuin tutkimusongelmaan vastaaminen vaatii (Pöntinen 2004, 88.). Ihmistyyppejä, joita tarkastelen tutkielmassani tarinoiden pohjalta, on konstruktoinut esimerkiksi J.P. Roos kirjassaan: Suomalainen elämä (1987).

Sotien kaudella pieniä lapsia lähetettiin Ruotsiin ja Tanskaan. He kotiutuivat sinne kasvattivanhempiensa luokse, mutta he joutuivat palaamaan takaisin Suomeen viranomaisten määräyksestä (Knuuttila & Levola 2000, 29, 110.) tai vanhempiensa tahdosta. Lastensiirroista voi mainita, että talvisodan jälkeen palautettiin lähes kaikki lapset. Osa sotalapsista oli palautettu Suomeen jatkosodan aikana. Heitä lähettiin uudelleen Ruotsiin jatkosodan aikana Neuvostoliiton aloittaessa suurimittaiset suomalaisten kaupunkien pommittamiset talvella 1944. Monet lapset kulkivat sotapakolaisuusmatkojaan maasta toiseen useampaan kertaan. Lisää harmeja sotalapsille riitti edelleen jatkosodan jälkeen, kun suurimittaiset sotalasten palauttamiset käynnistyivät. Ikävänä esimerkkinä sen toiminnan alueelta voinee mainita, että Suomi menetti talvi – ja jatkosodan rauhanehdoissa alueitaan sotien voittajalle Neuvostoliitolle. Rauhanehdoissa luovutettujen alueiden asukkaat asutettiin uudelleen muualle Suomeen. Lapsi, joka oli ollut vuosia erikielisissä oloissa, joutui palaamaan muuttuneeseen Suomeen ja hänelle entuudestaan perin outoihin oloihin (Knuutila & Levola 2000, 31.).

Tarkastelussani lähden sotalapsuuden alkuajoista. Heissä oli paljon sotaorpoja. Pyrin silmäilemään heitä myös perheen uuden roolin, ilman isää näkökulmasta. Perheillä on ollut kautta aikain tietty rooli sosiaalisen järjestyksen ylläpitäjänä (esim. Bourdieu, 1998, 123 – 125.). Ennen nekin asia olivat erilaisia. Vielä viime sotien aikoihin yleisessä ajattelutavassa, tyypillisen perheen nähtiin muodostuvan isästä, äidistä ja muutamista lapsista (Karisto ym. 1999, 153 – 154, 158 – 159.).

Tutkimuskysymykseni liittyvät viime sotiemme kauden sotalapsiimme. Lähteitteni mukaan Ruotsiin ja Tanskaan kuljetettiin noin 66 000 – 80 000 ja Norjaan muutamia satoja lapsia sotia pakoon. Muihin Pohjoismaihin turvaan vietyjen lasten lukumääristä on erilaisia tietoja eri lähteissä. Täyttä varmuutta lukumääristä ei saada koskaan. Epätarkkuustekijöitä lukuihin tuo esimerkiksi se, että lapsia vietiin yksityisiä teitä myöten (Knuuttila & Levola 2000, 20, 48.). Lapset vaihtoivat lappujaan tai pureskelivat pitkän matkan aikana kaulalla roikkuneet lappunsa olemattomiin (Liikkanen 1995, 39.).

Heissä oli sotaorpoja. Tyypillisestä oli, että he olivat eläneet puutteellissa oloissa. Usein ruotsalainen kasvatuskoti ja biologisten varhempain koti olivat varakkuudeltaan erilaisia (Knuuttila & Levola 2000, 25). Tarinoista ilmenee, että heitä oli lähtöisin syrjäisistä salotölleistä. Suurin osa sotalapsista oli kylläkin ollut lähtöisin kaupungeista. Usein pienet lapset joutuivat kokemaan rajuja elinolojen ja asumisympäristöjen muutoksia.

Sotien aikana ja jälkeen Ruotsiin ja Tanskaan adoptoitiin yhteensä noin 15 000 – 15 500 lasta [Knuuttila & Levola 2000, 31; www ”Sotalapset” tietosanakirja Wikipedia (2006)]. Pidän adoptoitujen lasten lukumäärää silloisiin oloihimme sijoitettuna pienenä, vaikka se prosenttilukuna näyttääkin suurehkolta 15 000/80 000*100= 18,75 %. Useita syitä olisi nähdäkseni ollut adoptoida heitä enemmänkin. Esimerkiksi jo senkin takia, että monet heistä olivat vuosien saatossa ruotsalaistuneet tai tanskalaistuneet. Monet heistä olivat menettäneet toisen tai molemmat biologisista vanhemmistaan. Jatkosodan jälkeen olot Suomessa olivat todella kurjat.

Sotien ajoilta jäi asioita, joista silloin nähtiin paremmaksi vaieta. Niihin kuuluivat esimerkiksi suojeluskunta – ja lottajärjestön lakkauttamiset. Vuosituhansien vaihteen julkaisuja tarkastellessa voi kylläkin huomioida, että 6.11.1944 lakkautetusta suojeluskunta – ja 23.11.1944 lakkautusta lottajärjestöstä alettiin julkaista tutkielmia ja kirjoitella jo noin 10 vuotta aikaisemmin, kuin alettiin kirjoitella jotain sotalapsista. Omaa karua kieltään ”puhuvat” lukuisat sotatutkielmat ja – historialliset julkaisut sekä sotaromaanit ”vaikenemalla” kärsimään joutuneista lapsista. Sotalapsitarinoiden pohjalta uskaltaa olettaa, että sijaiskärsijöiksi lapset ovat joutuneet. Lieneekö se osaltaan eräs syy, että heistä vaiettiin?

Sota – aikoina elettiin omintakeisissa sodan viitekehyksissä. Sotien takia lapsia lähetettiin turvaan. Toimintaan voi ajatella liittyneen myös väärää. Ensin heitä vietiin pois Suomesta. He sopeutuivat uusiin oloihinsa. Useat heistä eivät olisi halunneet palata. Esimerkiksi Christoffin kirjan erään tarinan sotalapsipoika kertoo harkinneensa karkaamista kasvatuskodistaan, ettei olisi tarvinnut palata (1990, 16.). Toisen tarinan poika vietiin perheen kesämökille Norjan rajalle. Hänet palautettiin sitten muutaman vuoden päästä konsulinkyydillä Suomeen (Knuuttila & Levola 2000, 96). Jälkiviisaasti ajatellen sellaisissakin ratkaisuissa voi nähdä väärää, kun ruotsalaiset kasvatusvanhemmat olisivat halunneet adoptoida sinne kotiutuneen lapsen, mutta esimerkiksi lapsen viralliseksi holhoojaksi kuuluva mummo kykeni kieltämään adoption (Pehkonen 2004, 42.).

Sotalasten palauttamisiin vaikutti ehkä valvontakomission tahto. Lienevätkö kaikilla vanhemmalla, isovanhemmilla tai lähisukulaisillakaan olleet puhtaat jauhot pussissa? Sotaorvot pääsivät erilaisten avustuksien nauttijoiksi (Penttinen 2004, 212.). He olivat työvoimaa silloisessa agraariyhteiskunnassamme (Penttinen 2004, 85, 87.) ja he soveltuivat myös lastenhoitajiksi nuoremmille lapsille kaupungeissa. Tarinoiden pohjalta syntyy vaikutelma, että sotalapsia joutui ikään kuin propagandanvälineiksikin.

Ehkä tänään jälkiviisaasti pitkän rauhankauden jälkeen voi epäillä turhiltakin vaikuttaneiden sotalasten palauttamisien syyksi esimerkiksi sitä, että myötäilikö silloinen hallintomme silloisessa tilanteessa liikaa valvontakomission tahtoa, kun sotalapsia piti pikimmiten palauttaa Ruotsista? He, kun kuulemma eräiden näkemyksien mukaan olivat siellä lapsityövoimaa ruotsalaisille. Sotalapsikysymys herätti aikoinaan Suomessa myös arvostelua, ”lapsivientiä” arvosteltiin esimerkiksi vuonna 1940 helsinkiläisessä, Hufhustadsbladetissa ja eräässä Uuden Suomen artikkelissa (Liikkanen 1995, 149.). Siihen voi havaita otettavan kantaa vielä nykyisinkin. Toiset hyväksyvät silloisen lasten turvaan viennin. Sellaisesta mielipiteestä voi lukea esimerkiksi seuraavasta sotalapsi – internetjulkaisuista. Internetartikkelissa kysytään sitä, että olisivatko he lähettäneet omat lapsensa toiseen maahan, jos samankaltainen tilanne olisi tullut heidän eteensä?

En tiedä, mitä olisin tehnyt. Olisinko raaskinut? En voi sanoa jyrkästi ei, arvelee Toini. Olisin minä ainakin toisen lähettänyt, jos tilanne olisi ollut sama kuin minun lapsuudessani, tokaisee Erik. Vanhemmille lapsen lähettäminen pois kotoa ei ole ollut elämän helpoimpia ratkaisuja. Toini kertoo, kuinka hän äidin eläessä joskus kyseli, miltä äidistä oli tuntunut. Kysyttäessä, hänen äitinsä oli alkanut itkeä ja sanonut, että älä puhu siitä [www ”Turvaan lähetetystä tuli sotalapsi”. Erik ja Toini Bergström. (2004) Luettu 30.6.2006].

Sotalapsikysymys on viime vuosisadan historiaamme. Siinä on aineksia sekä sota – että sosiaalihistoriaan. Luentani yhteydessä tuli mielleyhteyksiä myös kulttuurihistoriaan. Erityisesti identiteetin muodostumista tarkastellessa kulttuurikysymykset tulevat vastaan kulttuuri – identiteetin muodostumisessa. Kulttuurista tulee mielleyhteyksiä esimerkiksi kulttuuri – identiteettiä muovaavaan kieleen (Alitolppa – Niitamo 1994, 142 – 143.). Puhuttu ja kirjoitettukin kieli sekä niiden käyttö aletaan oppia jo sangen pienenä. Kielellä kommunikoidaan ja se on osana kirjoitettua ja puhuttua kulttuuriamme sekä identiteetin muodostumista. Identiteetti onkin eräässä luvussa tarkasteltavana. Alasuutarin (1999) mukaan kvalitatiivinen tutkimus on myös kulttuurintutkimusta. Tutkimukseni sisältää myös kerrontatyylien ja tarinallisuuden tarkastelua (Hänninen 2002, 22 – 25.). Lähdeaineistoni koostuessa tarinoista, mielenkiintoista on myös vertailla sotalapsitarinoita perinteisten meillä suuren suosion saavuttaneitten sotaromaanien kanssa.

Tutkielmani aikarajaus alkaa 30.11.1939 – 13.4.1940 Suomen talvisodasta sekä jatkuen 25.6.1941 – 19.9.1944 jatkosotaan. Sotalapsikertomuksissa edetään nykypäiviin, vuoden 2006 kesään saakka. Asiarajauksena toimivat Ruotsissa ja/tai Tanskassa sotapakolaisena oleskelleiden lasten sotalapsitarinat. Sotalapsitarinoiden lisäksi käytän jonkin verran myös sotaorpotarinoita. Kirjoitustyylejä ja tarinallisuutta käsittelen myös. Tarinallisen lähestymistavan tutkielmani tutkimusraportti rakentuu konstruktiivisesti. Se on muun muassa aineiston ja analyysin kuvaamista (Eskola & Suoranta 2001, 13.). Tilastojakin esitän hiukan. Tilastojen käytön merkitys korostuu, kun niiden avulla kuvataan tapahtumia uudesta näkökulmasta (Alkula ym. 1994, 55.).

SOTALAPSITARINOILLA TÄMÄ TOTEUTUU

Sotalapsitarinoiden alku juontaa Suomen talvi – ja jatkosotaan. Ne ovat sotalasten muisteltuja muistoja. Niinä aikoina kymmeniä tuhansia suomalaislapsia lähettiin turvaan sodan jaloista. Heidän lukumääränsä oli lähes sama kuin sodan jälkeisen ensimmäisen niin sanotun suuren ikäluokan vuoden 1945 lasten kokonaismäärä (Karisto ym. 1999, 58).

Sotalapsitarinat, mitä ne ovat?

Sotalasten sotapakolaisuuden muisteluiden myötä syntyi tarinoita, joita voidaan sanoa sotalapsitarinoiksi. Ne ovat sotalasten, heidän vanhempiensa, sukulaistensa, ruotsalaisten kasvattivanhempiensa sekä ”ruotsalaisten sisarien, veljien” yhteisten muisteluiden pohjalta kerrottuja muistoja. Sotalapsitarinat ovat vain tarinanpaloja, mutta ne soveltuvat tutkielmaani tarinalähteiksi. Anni Vilkko (1997) käytti eräässä naisten elämäntarinoihin pohjautuvassa tutkimuksessaan tilkkutäkkimetaforaa (emt. 145.). Kun kirjailija Olli Jalonen toteutti väitöskirjansa viime vuosisadalla julkaistujen kotimaisten novellien ja romaanien sisällöistä, yksi julkaisu jokaista vuotta kohden, hän mainitsi kokonaisuudesta assosiaation räsymatosta. Niistä, kun yhdessä syntyi jotain merkittävää (YLE Radio 1:n klo 07 00 uutiset 9.6.2006). Tutkielmaani käy myös metafora räsymatosta, missä kuteet ja loimilangat muodostavat kielikuvan. Osaltaan näkemykseeni vaikutti sukupuolisuus. Sotalapsitarinoita kertoilevat naiset ja miehet. Harvemmin me miehet tilkkutäkkejä neulomme, mutta kutoa voimme riepumattoon esimerkiksi kesäpaidan ja muutkin tarpeettomiksi käyneet vaatteet. Tutkimusmenetelmänäni toimii tarinallinen tutkimusote (Hänninen 2002, 16.), kriittisellä, reflektoivalla tutkijapositiolla (Vilkko 1997, 34.).

Sotalapsitarinat ovat heidän puhettaan sotalapsikirjoissa. Heidän tarinoidensa esittämistapaan voidaan ajatella vaikuttaneen heidän omat muistonsa ja muiden kanssa muistelut. Niitä ei voi pitää faktatarinoina. Täydelliseen totuuteen ja tietämykseen yksilön eletyn elämän suhteen onkin mahdotonta päästä. Ihmiset, kun puhuvat samoista asioista eri tavalla eri tilanteissa. Se on tärkeintä, mitä puhetta haluaa tutkia (Mäkelä 1990, 49.). Yhteisesti koetut voivat olla yhteisesti muisteltuja ja niitä voi leimata samanlaisuus.

Sotalapsitarinat ovat lyhyitä, niissä kerrotaan vain oleellinen. Kirjojen toimittajat ovat niitä lyhentäneet, riisuneet niistä ylimääräisen. Niissä mainitaan olevan haastellenkin kerättyjä. Esimerkiksi Annu Liikkanen, Timo Malmi, Päivyt Penttinen ja Eila Christoff kertovat sellaisesta. Anonyymeinäkin niitä on julkaistu esimerkiksi Leila K. Tuomisen toimittamassa kirjassa. Liikkanen mainitsee nimellä julkaistujen olevan kertojien luvalla julkaistuja. Penttinen kirjoittaa, että hänen kirjassaan on tarinoita, joita entiset sotalapset lähettivät hänelle pyydettäessä, kun hän kokosi julkaisuaan. Jarmo Knuuttilan ja Kari Levolan julkaisussa mainitaan, että he näkivät erään entisen sotalapsen haastattelun eräässä lehdessä ja he ottivat sen johdosta yhteyttä haastateltuun. Hän oli edelleen neuvonut heitä eteenpäin tuntemiensa toisten entisten sotalasten puheille. Sillä tapaa tarinamäärät alkoivat lisääntyä kirjaksi asti (2000, 7.).

Ihmisen elämä ja toiminta tapahtuu aina jossain viitekehyksessä (Heiskala 1990, 11). Sotalasten elämä elettiin omintakeisessa sodan viitekehyksessä. Evakkona Suomessa ja sotapakolaiselämä Ruotsissa elettiin kuvioissa, jotka olivat heille uutta. Sotalasten elämästä kertovien tarinoiden tutkiminen ja niistä tutkimusraportin kirjoittaminen liittyy sotalapsitarinoiden tarkasteluun. Näkemyksiini vaikuttavat ehkä omat kulttuurillisesti ja historiallisesti eletyt kokemukseni. Suomalaisen kulttuurin omaavana toimin pitkälle niiden kulttuuristen sääntöjen määrittämänä, joihin olen oppinut tai opetettu. Risto Heiskalan (1990) tulkintojen mukaan konstruktoidessa kohdettaan ihmistieteilijät toimivat kulttuurisesti jaetun arvostuksen ohjaamina. Yleensä tutkimuskohteiden määrittelyä ohjaa tiedonintressi ja tiedon itsensä määräytyminen on arvorelevanttia. Tavanomaisesti sosiologista kulttuuritutkimusta määrittääkin tiedonintressi (emt. 21).

Keitä koskeva tarina on kyseessä, keiden sekä kenen kannalta koetut tapahtumat hahmotetaan, Satu Apon (1990) mukaan sekin kertoo kertojasta jotain. Tavanomaisesti tarinat ovat jonkun kommunikointia jollekulle, jossakin historiallisessa tilanteessa (emt. 76). Painopiste kertomuksissa on itse kunkin elämässä kerrotussa reaalihistoriassa. Usein, ei oikeastaan tapahtunut asia, on sama kuin kerrottu tarina. Yleensä elämä kerrotaan kullekin kulttuurille sopivalla tavalla (emt. 82). Katariina Eskolankin (1990) mukaan kaikki kirjallisuus on kommunikointia. Jotkut kertovat joillekin jotakin tarinoissaan. Kaunokirjalliset teokset ja niiden reseptiot syntyvät ihmisten arkimaailmasta ja ne syntyvät heidän toimintansa tuloksena johonkin tiettyyn tarkoitukseensa (emt. 162 – 165).

Viime sotiemme ajan pikkupoikain sotamuistojen pohjalta tutkimustyötään tehnyt Kujala arvelee (2003), että yksilön muistot ovat osa hänen kulttuuriaan ja sukupuolisuuskin liittyy niihin. Muistoihin liittyy oleellisesti yksilöllinen muisti ja myös kollektiivinen muisti. Kollektiivinen muisti syntyy paitsi ympäröivän historiakulttuurin vastaanotosta, mutta ennen kaikkea se syntyy ihmisten vuorovaikutuksesta. Muistitietojen tarkentamiseen sopivia ovatkin erilaiset historialliset dokumentit. Pienikin ihminen aistii minävaikutteensa ympäristöstään. Niitä jää omintakeisina kulttuurisina piirteinään jo sangen nuorenkin yksilön muistiin (Kujala 2003, 49 – 50). Kujala arvelee, että yksilön omaelämänkerrallinen muisti alkaa kehittyä noin neljän ikävuoden jälkeen ja omaelämänkerrallinen muisti perustuu kokemuksiin, jotka ovat omien kokemuksien kautta saatuja muistikuvia. Muistot voivat kantaa mukanaan sekä kielteistä että myönteistä. Se on voinut ehkä vaikuttaa, että osa aikuisenkin muistikuvista on pyyhkiytynyt pois, sentähden koska muistot olivat olleet liian kielteisiä lapsena koettuina (emt. 54 – 55, 58 – 59).

Myös Ulla – Maija Salon (2005) mukaan muistamisprosessissa tarinat muodostetaan uudelleen sellaisiksi, kuin ne muistellaan nähdyn, kuullun ja tunnetun. Asiat kylläkin kerrotaan sellaisina, kuin se muistetaan kirjoittamishetkellä. Kokemukset alkavat jäsentyä muistoina, joiden merkitystä arvioidaan (emt. 24). Voidaan arvella, että sotalapsitarinat sotalapsikirjoissa eivät ole dynaamisia, liikkumattomia, jotka toistaisivat pikkutarkasti tapahtumia, kuin ne ovat eletty ja koettu, vaan ne ovat ajan myötä muuttuvia. Lisäksi tarinat ilmentävät tuottajiensa ajattelua ja maailmankuvaa. Tarinoihin voidaan olettaa vaikuttaneen, entisten sotalasten nykypäivien muovaavien maailmankuvain ja heidän elämänkokemuksensa (Apo 1990, 62).

Salon mielestä (2005) kertoja voi muistella tai oikeammin kirjoittaa muistiin, elämäntarinaansa tavalla, mikä näyttäisi olevan sopivaa. Hän mainitsee, että muistettua ja elettyä on vaikea erottaa sen kertomisesta. Joskus voidaan ajatella niinkin viitatessa kertojakykyihin, että tapahtumat tapahtuvat vain niille, jotka osaavat kertoa niistä. Sosiaalinen maailma tulee tarinoissa olevaksi ja elämä kuvataan sellaiseksi kuin asioita muistetaan, tulkitaan, tutkitaan uudelleen ja kerrotaan edelleen. Näissä prosesseissa arvioidaan menneiden tapahtumien henkilökohtaista merkitystä. Muistelemisesta tulee jatkuvaa menneisyyden uudelleen rakentamista (emt. 24 – 25). Kujalankin mukaan ihmisten tarinointiin vaikuttavat muisti ja muistaminen. Niihin vaikuttaa myös sosiaaliotilanne ja missä yhteydessä tarina kerrotaan. Muisteleva ihminen on altistunut ympäristölleen. Tyypillistä on, että suuret tapahtumat muistetaan parhaiten. Niiden voidaan arvella ikään kuin järjestävän myös ihmisen yksityistäkin muistia (Kujala 2003, 46).

Tarinoilla tartun tutkimuskysymyksiini

Sotalapsitarinoiden käyttötarkoituksesta tutkielmassani mainitsen, että kuvaan niiden avulla myös hiukan sota – aikojen omintakeista viitekehystä sotaa ja sotakautta, joissa sotalasten elämä ja toiminta silloisina aikoina tapahtui. Sotalapsikirjojen avulla kuvaan myös lastensiirtoja. Sotalapsitarinoilla tyypitellään sotalapsia ja kuvataan heidän identiteettinsä muodostumista. Niiden pohjalta luon viisi sotalapsityyppiä. Haittana tarinoilla on, että ne ovat lyhyitä, lyhenneltyjä versioita. Käyttäessäni useampia tarinoita, joissa on piirteitä kuvattavasta, ne muodostivat tarinakategorian, minkä pohjalta kykeneekin luomaan erilaisia sotalapsityyppejä.

Selkeimmin tarinoista nousee esille heidän pelkokokemuksensa. Pelkotunnetta kuvaavien tarinoiden pohjalta luon tavallisimman tarinoiden ilmentävän tyypin, pelokkaan sotalapsityypin. Tyypillistä tarinoille on myös se, että niissä kerrotaan ilmapommituksista paljon. Esimerkiksi eräs 13.3.1944 Ruotsiin lähetetty, mainitsee että heille tuli pelkojen takia yökastelut. Heidän äitinsä alkoikin laittaa lastensa petien alle öiksi sanomalehtejä. Jatkuva vaatteiden pesu rasitti ja mahdollisuudetkin pyykkäämiseen olivat huonot (Kujala 2003, 136.). Nähtävästi pojan kehityksessä tapahtui taantuma. Hän oli aiemmin osannut käydä potalla ja muutenkin huolehtia itsestään (Alitolppa – Niitamo 1994, 63).

Tutkielma – aineistoni olen keräillyt sotalapsi – ja sotaorpokirjoista sekä internetistä. Tutkielmani tutkimuskäytäntö on narratiivinen, tarkemmin määriteltynä sitä voidaan sanoa tarinalliseksi lähestymistavaksi. Se tarkoittaa sotalapsitarinoiden käsittelyä. Nykyisin on yhdistetty narratologista ja omaelämänkertatutkimusta. Se on ollut yleisempää kirjallisuuden tutkimuksessa (Vilkko 1997, 90.). Sosiaalitieteissä kylläkin hyödynnytetään ehkäpä enemmän haastatellen tehtyjä elämänkertoja (Ukkola 2000, 27.).

Parin viime vuosikymmenen aikana on kehitelty laaja kirjo kvalitatiivisen tutkimuksen lähestymistapoja. Eräs, hyvinkin merkittävä niistä on tutkielmaani soveltuva tarinallinen lähestymistapa. Sille on ominaista teoreettisten ja metodististen virikkeiden hakeminen humanistisen tutkimuksen, erityisesti kirjallisuudentutkimuksen ja sosiolingvistiikan piiristä. Hännisen mukaan tarinallinen tutkimustapa ei muodosta yhtenäistä ja selvärajaista teoreettis – metodista rakennelmaa, vaan se on pikemminkin avoin keskusteluverkosto, missä yhdistävänä tekijänä toimii ”tarinan käsite” (2002, 16.).

Tarinallisuus tutkimuskohteena sekä tarinalähteinäni on siis keskeisessä osassa tutkimuksessani. Sotalapsitarinoiden yhteydessä olisikin väärää puhua omaelämäntarinoista koska tarinat, joita on kerätty lähteistäni, ovat vain kirjojen toimittajien teoksiinsa lyhentämiä tarinoita. Lähteistäni Erving – Odelbergin (2005) muistelema teos on 143 – sivuinen, mutta ei sekään käy omaelämäntarinasta. Siinä kerrotaan vain hänen lapsuudenkokemuksistaan. Pehkosen (1999) kirjoittama kirja on 112 sivuinen. Sen tarinat ovat kuin elämäntarinoita, mutta ne kertovat italialaisesta ja kreikkalaisesta sotaorvosta sekä hänestä kansainvälisessä Pestalozzi lapsikylässä. Ruotsissa sotalapsena oleskelusta on kirjoitettu vain muutama sivu. Ikävää, että se on vain lyhyt tarina, tarkoituksenani kun on tehdä sotalapsityyppikuvauksia Ruotsissa ja/tai Tanskassa oleskelleista sotalapsista.

Lähtökohtani on kuvata tarinoilla sotalapsityyppejä sekä heidän identiteettinsä muodostumista. Kuvaan niillä myös heidän elämänsä viitekehystä sota – aikaa sekä heidän sosiaalista todellisuuttaankin. Minulla oli eräänlainen ennakkokäsitys heistä. Tarinat ovat täydentäneet sitä. Kirjoittaessani tutkimusraporttiani. Siitä tulee uusi sotalapsikuvaus. Ehkä siinä voidaan havaita uusia vivahteita täydentämään sotalapsityyppiä. Esimerkiksi Heiskalan (1990) mukaan jäsentäessään kohdetta eräänlaisten tyyppien kautta ja avulla, tutkija ei vain kuvaa kohdettaan, vaan myös luo sen uudelleen (emt. 10).

Narratiiveistä tarinoihin – tarinoista narratiiveihin

Narratiivi – sanan alkuperä yhdistetään englannin kielen narrate – verbiin, mikä tarkoittaa kertomista. Totutusti kertomuksia ja tarinoita sanotaan narratiiveiksi. Ne ovat eräitä niistä ajatusvälineistä, joidenka avulla ihminen luo järjestystä inhimillisen kokemuksensa kaaokseen ja pyrkii tekemään niillä epätavanomaisen ymmärrettäväksi. Hännisen (2002) näkemyksien mukaan keskeisin ominaisuus tarinoille on se, että niillä on alku, keskikohta ja loppu, jotka seuraavat ajallisesti toisiaan. Se on juonellinen, useiden seurausten ketju, missä on nähtävissä kausaalisuhteita kytkeytyneinä aikaan ja paikkaan (emt. 126 – 127).

Hännisen (2002) mukaan narratiivisen tutkimuksen ydin ja alkukoti on kertomuksen analyysi. Narratiivisyys tutkimuksessa viittaa lähestymistapaan, joka kohdistaa huomionsa tarinoihin tiedon välittäjänä ja rakentajana. Se käyttää materiaalinaan tarinoita, mikä voi olla myös uuden tarinan luomista tarkasteltavasta asiayhteydestä. Se voi olla aineiston käsittelytapa narratiivien analyysi, diskurssien luokittelua tai narratiivinen eli kertomusdiskurssien analyysi. Siinä painopiste on uuden kertomuksen tuottamisessa tarinain pohjalta (emt. 16). Uusi tarina tästäkin tulee, vaikka tämän suuntaus on sotalasten tyypittelyssä ja identiteetin luomisessa.

Tyypillistä on, että elämään liittyvät ilmiöt ja tapahtumat ovat prosessimaisia. Niitä voidaan tulkita kielen avulla, ja ne ovat aikaan sekä paikkaan sidottuja. Ihminen on vuorovaikutuksessa toisten kanssa, silloin hän muodostaa käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta. Yksityisen ihmisen käsitys voi muokata yhteistä kokemusta. Kun hän kertoo tarinaansa, samalla hän elää sitä. Tarina ja tarinointi sisältävät sekä kerrotut tapahtumat ja sen, miten se kerrotaan. Narratiivisen, tarinallisen lähestymistavan mukaan eri elementit muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden [www ”Narratiivinen lähestymistapa” Oulun yliopiston kirjasto (2002)].

Hannu Heikkinen (2001) arvelee, että narratiivinen tietäminen on temaattista, johdonmukaista etenevää kertomuksen tuottamista. Narratiivisessa analyysissa huomio kohdistuu ehjän ja juonellisen, ajassa etenevän tarinan tuottamiseen, joka on vienyt narratiivisen tutkimuksen koettelemaan kaunokirjallisuuden ja tiedediskurssin välistä rajaa (emt. 123). Narratiivisessa tutkimustavassa huomio kohdistuu siihen, miten asioille annetaan merkityksiä tarinoiden kautta. Huomion kohdistaminen autenttisiin tarinoihin erottaa narratiivisen tutkimuksen tavoista, joissa tietoa kerätään edeltä suunniteltujen haastattelukysymysten ja kyselylomakkeiden –, osallistuvan – tai suoran havainnoinnin avulla. Niissä tutkimusotteissa merkityksen anto perustuu tutkijan ajatteluun ja sanoihin, kun taas narratiivisessa, tarinallisessa tutkimuksessa pyritään tutkijan ja tutkittavan yhteiseen merkityksen tuottamiseen (emt. 129 – 130). Narratiivisessä käytännössä tarinoiden tavoite on olla todellisuuden kuvaajina eikä ainoastaan retorisina luomuksina (Hänninen 2002, 17).

Narratiiveistä rakentunutta tutkimusraporttia tehtäessä, voidaan ajatella, että se alkaa perinteikkäästi viittaamalla aikaisempaan tutkimustoimintaan ja tutkimustuloksiin. Se rakentaa sitten niiden sekä rajatun tutkimusmateriaalin pohjalta uuden tarinan, uudesta näkökulmasta. Sitten se voi liittyä uudelleen tutkimustiedon kertomusvarantoon, tieteelliseen keskusteluun, jossa todellisuutta piiritetään sanojen ja kertomusten avulla loputtomasti. Käsitys tiedosta edustaa tietoteoreettista relativismia, jonka mukaan tietäminen on suhteellista – ajasta, paikasta ja tarkastelijasta riippumatta. Tutkijasta luodaan objektiivisen tarkkailijan leima. Tietämisellä on sidokset aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen kenttään (Heikkinen 2001, 119 – 120).

Käyttämäni sotalapsitarinat ovat lyhyitä narratiivejä. Nähdäkseni ne silti ovat merkittäviä osakertomuksia sotalasten eletystä elämästä. Niistä on aistittavissa voimakas omaelämäkertomuksen maku. Ne eivät ole kuitenkaan elämäntarinalähestymistapaan kuuluvia. Ne ovat vain muutamasta sivuista – muutamiin virkkeisiin. Ne kuuluvat siis parhaiten tutkittaviksi tarinakategorioidensa pohjalta tarinallisella lähestymistavalla. Roosin (1987) mielestä omaelämäntarinan pituuden kuuluisi olla 15 – 20 liuskaa. Lyhyitäkin tarinoita voidaan kuitenkin käyttää, jonkin erityiskysymyksen käsittelyssä (emt. 41).

Koska sotalapsitarinat ovat kuin osakertomuksia heidän elämästään, silloin on syytä silmäillä myös sitä sektoria. Vilkko (1997) mainitsee elämäntarinasta, että se on tavallisen ihmisen omasta elämästään kirjoittaen kertoma, elämänkulun suurimmilla osin kattava omaelämänkuvaus, mitä ei ole tuotettu kirjallisuusinstituution piireissä eikä ensisijaisesti niitä varten. Kosketuspinta niille löytyy eletystä elämästä, elinympäristöstä ja aikalaisista sekä heidän käytännöistään. Keskiössä on yksilö, joka ilmaisee elämäntapahtumiensa käsittelyssä ensisijaisesti itseään ja vasta toissijaisena ympäröivää ja hänet tuottanutta yhteiskuntaa. Se on konstruktio, mikä tiivistää ilmaisun sekä rakenteelliset että elämälle annetut merkitykset yhdeksi kokonaisuudeksi. Omaelämäntarinan idea on siinä, kuka yksilö kokee olevansa ja kuinka hänestä tuli tämä tietty persoona (emt. 73, 76). Painopisteenä niissä on siirtää eletyn ja koetun kuvaus sekä kiinnittää katse tarinaan, kerronnalliseen kokonaisuuteen, toiseen tasoon sosiaalista todellisuuttamme. Tuolloin huomioidaan se, että sotalapsitarinat elämästä eivät ole tapahtuneen heijastuksia, vaan ne ovat tarinoita osasta heidän elämästään. Niillä olivat tuotantoehtonsa, joiden puitteissa ne syntyivät ja ne kertovat heidän elämäntapahtumistaan (emt. 90 – 92).

Elämänkerrallisella lähestymistavalla on vankka perinne. Ensimmäisinä siitä olivat kiinnostuneet historioitsijat, sosiologit ja antropologit (Hänninen 2002, 16). Huotelininkin mukaan elämäntarina on henkilön vapaamuotoinen kertomus elämästään, joka voi olla hänen itsensä tai toisen henkilön kirjoittama (1996, 13 – 14). Jokaisella on elämäntarina ja jokainen osaa kertoa sen tavalla tai toisella (emt. 75). Elämänkerta on päiväkirjan ja kirjeiden ohella tärkein henkilökohtainen dokumentti ja kuuluu sellaisenaan kvalitatiiviseen tutkimusaineistoon (Roos 1987, 12).

Vilkko (1997) toteaa, että elämänkerrat ovat hyviä historiallisen todellisuuden ymmärtämiseen ja ne kiehtovat yhteiskuntatieteilijöitä. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa omaelämänkertaa on kohdeltu sosiaalihistoriadokumenttina. Painopiste on ”elämässä”, kerrotussa reaaliajassa. Kukin yhteiskunta luo näköistään kertomusta ja elämä koostuu myös siitä. Vilkko siteeraa Bourdieuta (1987) mainiten, että ajallisestikin kattava elämänkerta sisältää vain osan kirjoittajan elämänkulun aikaisia tapahtumia, esitettynä omaelämäkertadiskurssin ehdoin ja muokattuna sitä varten (emt. 113). Omaelämänkertoja voidaan tarkastella teksteinä, kulttuurituotteina. Omana diskurssilajinaan se on erityinen muista elämää käsittelevistä diskursseista erottuva eletyn elämän kuvaus. Se on elämäntapahtumista tehty konstruktio, jonka yksilösubjekti muokkaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Elämäntarina on oikeasti tapahtunut ja se on toteutunut reaalimaailmassa. Ehkä, sen voi sanoa tarjonneen tapahtuman sille, joka siitä kertoo. Edelleen Vilkko (1997) toteaa, että tarina on kulttuurisidonnainen, jonka varanto on yhteistä kulttuuriamme (emt. 91 – 92).

Suomalaista elämää tarinapohjaisesti tutkinut Roos mainitsee sisäisen ja ulkoisen elämänhallinnan. Ulkoisessa elämänhallinnassa yksilö pystyy suurin piirtein ohjaamaan elämänsä kulkua, ilman että siihen ovat vaikuttaneet monet yksilöstä riippumattomat tekijät, lukuun ottamatta yleisiä yhteiskunnallisia ja luonnonilmiöitä. Sisäisessä elämänhallinnassa ihminen sopeutuu, riippumatta siitä mitä hänelle tapahtuu. Hän oppii ”katsomaan asioita parhain päin”. Esimerkikseen Roos (1987) tuo Saarijärven Paavon, joka ei lannistunut, vaan ponnisteli itselleen ja perheelleen leivän (emt. 65 – 66).

Sotalapset olivat pieniä lapsukaisia sodan kauhujen keskellä. Heidän kohdallaan ei voitane puhua elämänhallinnasta. Heille, pienille lapsille, heidän sota – aikoina eletyt vuodet olivat nähdäkseni vain sopeutumista vaihtuviin tilanteisiin eri maissa. Nähdäkseni heidän elämänsä oli ollut täysin elämän pakkoraossa elämistä (Roos 1987, 77.). Sotalasten koko elämänkaaren elämänhallintaan liittyviä kysymyksiä tarinoiden pohjalta on mahdotonta kuvailla ja selittää. Heidän tarinoissaan, kun kerrotaan vain heidän lapsuudenajoistaan. Silloin ikä ja elinolosuhteet asettivat rajoituksensa. Toisaalta voi mainita, että eräs tarinoiva sotalapsi muistelee aikuistumisensa tulleen hänelle erityisen varhain (Knuuttila & Levola 2000, 47.). Sotalasten aikuiselämästä kerrotaan vähänlaisesti. Yleensä vain mainitaan, että hyvin on mennyt tai ettei ole mennyt hyvin. Esimerkiksi juurettomuutta on ollut vaivana (Liikkanen 1995, 19). Eräässä internetlähdetarinassa vihjataan siihenkin, että yhteydenpito muihin sotalapsiin on toiminut hyvänä terapiana.

Sotalapsen tyypittely ja – identiteetin kuvaaminen

Sotalapsitarinoilla tyypittely on keskeisessä osassa tutkielmassani. Ihmistyyppejä tutkineista merkittäväksi esimerkkikirjakseni nousee J. P. Roosin (1987) Suomalainen elämä. Elämäntarinoita ja ihmistyyppejäkin kuvataan myös Ari Antikaisen ja Hannu Huotelinin (1996) toimittamassa Oppiminen ja elämänhistoria – kirjassa. Sen erään kirjoittajan Jarmo Houtsosen (1996) mukaan tyypittelyprosessi kuuluu luontaisena osana jokapäiväiseen arkimaailman todellisuuden rakentumiseen. Tehdäkseen ymmärrettäviksi lukuisat ja vaihtelevat tapahtumat, asiat ja henkilöt, ihmiset asettavat ne yhteen ideaalikategoriaan esimerkiksi kuvaamaan tyyppejä (emt. 200).

Houtsosen (1996) mukaan tyypittelyt antavat ihmiselle skeemoja, joiden kautta tapahtumat, asiat, henkilöt voidaan tulkita merkityksisellä ja koherentilla tavalla. Oman ja toisen käyttäytymisen tyypittely tarkoittaa teorian rakentamista siitä käyttäytymisestä. Ihmiset jakavat tyypittelyt sosiaalistuessaan kulttuuriyhteisöönsä, mutta tyypittelyä muokkaa myös henkilökohtainen kokemus (emt. 201).

Roosin (1987) mukaan lukijalle ystävällisempi ja ehkä myös kokonaisuutta aidosti paremmin hahmottava tapa on käyttää tyyppejä analyysin apuvälineinä. Sinänsä elämänkerta – aineisto voi ehkä edustaa tyyppejä: tyypillistää, tiivistää. Puhumme tyypillisistä ihmisistä silloin, kun tämä näyttää kantavan kaikkia niitä ominaisuuksia, joidenka jostain syystä kuvittelemme kuuluvan yhteen (emt. 43). Tässä on useita vaihtoehtoja. Joko valitaan autenttisia tapauksia edustamaan tyyppejä tai sitten konstruktoidaan tyyppi useiden autenttisten tapausten pohjalta, niitä yhdistelemällä. On tärkeää saada eri elämänkerrat vuorovaikutukseen toistensa kanssa (emt. 43 – 44).

Lähdetarinani, matonkuteeni ovat tiivistelmiä. Niissä on esillä vain oleellinen. Niiden muodon ja esitystavan tarkastelussa on tärkeää aineiston luonteeseen liittyvä (Roos 1987, 39.). Niistä olen poiminut niiden sisältämiä teemoja, kuten pelon, ahdistuneisuuden, epäonnisuuden, juurettomuuden, koulukiusaamisen ja onnellisen, tyytyväisen sotalapsen tyyppiä kuvaavat tarinat. Se oli myös niiden ryhmittelyä kategorioiksi, joista löytyy kuvattavia sotalapsityyppejä. Se oli tematisointia, mitä tuli luonnostaan tarinoita analysoidessa. Vaikuttava näkökohta oli, miten teemat eri tyyppien yhteydessä esiintyivät. Roosin mukaan, ystävällisempi ja ehkä myös kokonaisuutta paremmin hahmottava tapa on käyttää ”tyyppejä” analyysin apuvälineenä. Näyttää siltä, että tarinat jo sinänsä voivat edustaa tyyppejä, tyypillistää. Roos (1987) arvelee, kun ei ole riittävästi yhtä tyyppiä, voidaan käyttää useita eri tarinoita ajateltua, kuvattavaa tyyppiä muistuttavia luomaan yksi kuvattavaksi ja luotavaksi ajateltu tyyppi (emt. 42 – 43.).

Luentani

Hännisen (2002) mukaan narratiiviseen tutkimukseen on kehitelty lukuisa määrä useita erilaisia tutkimusmenetelmiä. Mikään niistä ei ole valikoitunut yhdeksi ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi (emt. 30). Sotalapsilähdetarinani olen keräillyt eräistä sotalapsi – ja sotaorpokirjoista ja internetistä. Tutkimuskysymyksenä sitä on vaikea lähestyä, johon ei ole yhtä oikeaa metodiikkaa. Siihen oli luotava oma lukutapansa, jolla pyrin tarinoiden lyhyydestä huolimatta hyödyntämään niitä sotalapsityyppien ja identiteetin muodostumisen kuvaamiseen tarinallisella lähestymistavalla. Tarinoista heijastuu myös niiden syntyhistoria ja sota – ajan viitekehys.

Ehkäpä kaikkein yleisimmillä tasolla tutkimusotteeni voisi ajatella yhdistää hermeneuttiseen, tulkitsevaan, selittävän menetelmään, sitoutumatta silti hermeneutiikkaan tai hermeneuttisen kehän toimintaideaan. Viittaan tällä hermeneuttiseen kosketukseen, tutkimuskohteen ymmärtämisessä. Usein hermeneuttisessa lähestymistavassa ilmenee tutkimuskohteen elämismaailman ja tutkijan – maailman erilaisuus (Ukkola 2000, 38.). Elämismaailmat ovat syntyneet erilaisissa ymmärrys – ja eläytymismaailmoissa ja niitä pitää yllä erilaiset ymmärrykset sekä suhtautumistavat, vaikka tutkijan ja tutkittavien kulttuuriset taustat olisivatkin samaa muistuttavia. Yhteinen kulttuurinen perintömme voi vaikuttaa, että elämismaailmat voivat suuresti muistuttaa toisiaan (Ukkola 2000, 38.). Asialla voi olla negatiivisetkin puolensa. Saatamme helposti tarttua tuttuihin ja välittömästi avautuviin piirteisiin ja alamme helposti lukea tutkimuskohdetta, kuin se olisi osa omaa elämäämme, minun kokemaani ja minun kirjoittamaani, minun omista merkitysyhteyksistäni syntynyttä merkityskokonaisuutta (Varto 1992, 58 – 60).

Juha Varton (1992) mukaan hermeneuttisessa tutkimuskäytännössä hyväksytäänkin, ettei tutkimuskohteen totaalisen ymmärtämisen tarvitse olla pakollista. Pohjana sille on se, että kuitenkin tutkimuskohteen ja tutkijan maailmat ovat erilaiset. Ihmisten kokemukset ovat erilaisia (emt. 59). Olemme myös eläneet erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Esimerkiksi minulle toinen maailmansota, sotaorvot ja sotalapset ovat tuttuja erilaisten kirjojen kertomuksista tai minua vanhempien ihmisten sotamuisteluista.

Anu Atilan (2002) mukaan hermeneutiikkaan vaikuttaneet Martin Heidegger ja George Gadamer ovat todenneet, ettei se ole tiukka tulkinnan metodi, vaan ainoastaan esiymmärrys. Se ohjaa tulkinnan eläytymistä (emt. 29.). Larry J. Raynkin (1999) mukaan hermeneutiikkaa voidaan pitää ymmärtävänä ja tulkitsevana lähestymistapana (emt. 115).

Sotalapsilla on tarinansa, jotka pohjautuvat sota – ajan kokemuksiin sotapakolais –, turvapaikkamaissa. Heidän muistoihinsa liittyvät tarinat syntyivät spontaanisesti kokemuksista (Pöntinen 2004, 80.). Heille kertyi sekä omia yksilöllisiä että yhteisesti koettuja kokemuksia. Niistä tuli sotalapsimuistoja, joihin kuuluivat sota ja pommitukset. Ennen kaikkea lähtö jonnekin korostui (Huttunen 2002, 50.). He matkustivat lappu kaulassa Ruotsiin tai Tanskaan. Heille tuli siellä vastaan kieliongelmia, mistä seurasi pelkoja, juurettomuuttakin. Kujalan (2003) mukaan yhteiset kokemukset muovaavat kollektiivista muistia. Hän mainitsee sota – ajan pikkupoikatutkimuksessaan kollektiivisen, yhteisen muistin (emt. 53). Kollektiivisesta muistamisesta ja muistelusta johtuvaa saattaa olla sekin, että sotalapsitarinat saattavat muistuttaa kokemustaustaltaan toisiaan.

Sotalasten tarinamaailmat ovat synnyttäneet ja niitä pitää yllä eri ymmärrykset sekä merkitysmaailmat, vaikka tutkijan ja sotalasten etniset yläkulttuuriset ominaisuudet ovat lähtöisin samasta kansallisesta kulttuurista. Yhteisenä kulttuurina koettu ja eletty voi johtaa siihen, että elämismaailmat saattavat muistuttaa toisiaan. Vaaransa on silläkin, vaikka toisaalta yhteinen etninen tausta helpottaa ymmärrystä. Sillä on negatiivinen puolensakin. Ehkä tartumme liian helposti tuttuihin ja välittömästi avautuvilta vaikuttaviin piirteisiin. Alamme automaattisesti lukea tutkimuskohdetta ikään kuin se olisi osa tuttua elämää (Varto 1992, 58 – 60.). Lähdetarinani ovat sotalasten henkilökohtaisista kokemuksista syntyneitä heidän omassa kontekstissaan. Silti voi unohtua, että tarina on toisen henkilön kokemuksiensa muistelua. Toisaalta tulkitsevaan tutkimustapaan viittaavassa selvityksessä hyväksytään myös se, ettei tarkasteltavaa tutkimuskohdetta tarvitse ymmärtää täysin (Atila 2002, 29.). Onkin hyväksyttävää tulkinnan tapahtuvan tutkijan elämismaailman ja tunnun pohjalta. Ne nähtävästi vaikuttavat myös lukutapaan.

Haittansa on siitäkin, kun lähdetarinani ovat sotalapsikirjojen toimittajien kirjoihinsa lyhentämiä tarinoita. Esiymmärrys voi siinä tapauksessa kärsiä, kun ne ovat sekundäärislähteitä. Luennassa ei ehkä muodostukaan kuvaa, että oltaisiin kasvokkain jonkin sotalapsen kanssa (Vilkko 1997, 28.). Toisaalta se on helpotus, kun tarinat ovat riisuttu kaikesta turhista ”tauoista, köhimisistä”. Sotalapsitarinoihin liittyy valokuvia. Ne auttavat ymmärtämään sotalapsitarinoita. Internetlähteistä saa vaikutelman, että ne ovat alkuperäisiä sotalapsitarinoita. Toisaalta Vilkko (1997) määrittelee, että luentatapahtumassa ollaan puutteista huolimatta kuitenkin eräällä tavalla kasvokkain aineiston kertojien kanssa, joten minän ja sinän suhteille rakentuva kommunikaatio siirtyy myös yhdentävästi vaikuttavana tekstiin ja teksteissä voi jopa erottaa eräänlaista kasvokkaista vuorovaikutusta (emt. 28).

Millainen tutkimuskohde edellä esitetyn perusteella hahmottuu? Sotalasten identiteetin muodostumista uskon voivani kuvata kohtalaisesti. Juurettomuudesta sekä lasten kokemista pelon tunteista kerrotaan useissa tarinoissa, joten niillä voi luoda stereotyyppejä. Roosin (1987) mukaan tyyppitutkimuksissa oleellisena osana on myös elämänhallinta (emt. 65 – 66.). Sen piirteisiin viittaan myös sotalapsityyppikuvia luodessani. Mainittujen tasojen syvempi selvittäminen jää, sotalapsitarinat kun ovat siihen liian suppeita. Sotalapset olivat pieniä. Nähdäkseni lasten ainoiksi puolustuskeinoikseen jäi itkeminen.

Sotalasten tyypittelyprosessissa sotalapsitarinoilla muodostan eräitä fiktiivisiä sotalapsityyppejä useilla tarinoilla, joissa on havaittavissa malleja tavanomaista, jollaista tyyppiä onkin tarkoitus tyypittää. Vilkko (1997) käyttää eräässä tarinoihin pohjautuvassa tutkimuksessaan metaforaa tilkkutäkistä (emt. 30). Minä käytän metaforaa riepumatosta, missä teemoja sekä käsittelylukuja voi ajatella kokoaviksi loimilangoiksi. Tarinat erilaisista sotalapsityypeistä ovat matonkuteita, jotka tuottavat kielikuvan, kokonaisuuden. Kun kirjailija Olli Jalonen työsti väitöskirjansa, missä hän tulkitsi viime vuosisadan jokaiselle vuodelle julkaistua kotimaista kirjaa tai novellia. Hänelle se tuotti assosiaation räsymatosta. Romaanit ja novellit yhdessä tuottavat muutakin kuin olisivat esittämässä jotain vain erikseen [YLE Radio 1:n, klo 07 00 uutiset ja aamunpeili 9.6.2006; www ”Tampereen yliopiston väitöskirjat”. (2006) Luettu 22.7.2006.].

Olen kaavaillut sitä, että mitä aineistostani luen, kuinka sitä luen ja mistä näkökulmasta sitä tarkastelen. Aineistoni on luotava järjestystä ja se on saatava esittävään muotoon. Teemoitteluun en paneudu, koska aiheet ovat tavallaan valmiiksi määritelty ja aineistolla on rajallisuutensa. Luennan vaihetta, joka syntyi tutustuessani sotalapsitarinoihin, voisi kuitenkin ajatella teemoitteluksi. Katsotaan, mitä ne tuovat esille? Ryhdyin katsomaan ja toteuttamaankin, että voisiko niillä muodostaa sotalapsityyppejä? (Roos 1987, 43.). Sotalapsityyppeihin tiivistetään sellaista, jota yksittäisissä vastauksissa ei ole riittävästi. Jari Eskolan ja Juha Suorannan (1999) mukaan tyypittelyn avulla on mahdollista kuvata selvemmin aineistoa (emt. 182.). Pieniin elämänkertoihin pohjautuvana tyypittelyn on katsottu soveltuvan, vaikka itse aineisto on kaikkein merkittävin määrittäjä lähestymistavan valinnassa (Roos 1987, 39 – 47). Tyypittelyssä on pidettävä mielessä, minkä tarkoituksen suhteen se tapahtuu. Aineistoa on tarkasteltava sitä asiaa silmällä pitäen, millä on merkitystä tutkittavan aineiston suhteessa tutkittaviin asioihin. En lue tarina – aineistoani tarkoitushakuisesti elämänhallinnannäkökulmasta, vaan tarinoina luomaan henkilötyyppejä sekä kuvaamaan sotalasten kokemuksia ja identiteetin muodostumista.

Tyyppien muodostamiseen on siis olemassa erilaisia tapoja. Henkilötyyppi voi löytyä yhdestäkin kertomuksesta, joka kertomuksena voi esittää esimerkkiä koko tyypistä. Käyttämäni lähestymistapa on yhdistää useista tarinoista tietty sotalapsityyppikuva. Monissa sotalapsilähdetarinoissa esiintyy jonkin tietyn kuvattavan, luotavan henkilötyypin yleisimpiä tuntomerkkejä (Roos 1987, 43 – 44; Eskola & Suoranta 1999, 183).

Työni eteni yleisen luennan jälkeen siten, että aloin lukea tarinoita tutkimusongelman näkökulmasta. Erilaisia tyyppejä alkoi muotoutua ja ne muodostivat viisi sotalapsityyppiä. Tarkastellessani jokaisen tyyppiryhmän tarinoita erikseen, niistä jäi tarinoita pois tai niihin siirtyi kertomuksia toisista tyypeistä. Otteeni täsmentyi luettuani useammin sotalapsitarinoita. Sekin vaikutti, kun niistä esille tulevat tapahtumat tulivat tavallaan läheisimmiksi. Niille alkoi muodostua eräänlainen tuttuuden ja ennestään kuullun luonne. Sillä on sekä negatiiviset että positiiviset puolensa. Vilkon (1997) mukaan tavanomaista on se, että lukijan on vaikea puhdistaa itsensä esimerkiltä (emt. 124.).

Lähteinäni toimii sekä sotalapsi – että sotaorpokirjoja. En käytä lähteinäni sota–, suojeluskunta – tai lottahistoriankirjoituksia. Yleisen, aiheeseeni pohjaa luovan luennan jälkeen, tarkempaan lukuvaiheeseen valikoitui useita sotalapsitarinoita sekä kaksi kaunokirjallista romaania. Ne sisältävät keskimääräistä enemmän informaatiota ja niissä on omaelämänkertomuksen piirteitä. Niitäkin aloin analysoida myös tarinallisuuden näkökulmasta ja niiden tarkoitukseksi nousi kuvata eräitä sotalapsityyppejä ja sotalapsen identiteetin muodostumista. Seuraavassa lukuvaiheessa tarkastelin ja valikoin tarinoita tyyppeihin saturaatiopisteen tai kyllääntymisen idealla (Eskola & Suoranta 1999, 62 – 64). Valikoin niistä kertomuksia, jotka selkeästi kuvaavat johonkin tyyppiin kuluvia ja samalla auttavat ratkaisemaan tutkimusongelmiani.

Lukijapaikkani ja – asentoni

Sotalapsitarinoiden yleisessä luennassa loin ensin yleissilmäyksen toisen maailmansodan sotatapahtumiin. Luentani tarkentui ja Suomen vuosien 1939 – 1945 sodat alkoivat erottua siitä. Sotiin liittyvistä kysymyksistä esille nousivat esimerkiksi: miksi jouduimme mukaan toiseen maailmansotaan? En kylläkään ryhdy syvällisemmin pohtimaan tutkielmassani kysymystä siitä, että miksi jouduimme mukaan toiseen maailmansotaan?

Tutkimusongelmaani liittyviä kysymyksiä ovat esimerkiksi: miten sodat vaikuttivat lasten elämään? Olivathan sotalapset ja – orvot heitä, joita alkoi tulla sotien takia. Tarinamateriaaliani lukiessani, mieleeni kohosi traagisia, sotiin liittyviä mielikuvia. Niistä voi luetella esimerkiksi: pommitukset, evakuoinnit ja maamme huonon materiaali – ja elintarviketilanteen. Tavoitteenani on kirjoittaa noin 90 sivuinen tutkimusraportti sotalapsityypeistä ja heidän identiteetistä sotalapsitarinapohjalta. Muut, sotiin liittyneet yleisluonteiset asiat päätin jättää yleisen tietämisen tasolle.

Intressikseni tuli siis sotalapsitutkielman laatiminen. Aloin pohtia tutkimuskysymyksiäni, joiksi tuli eräiden sotalapsityyppien sekä heidän identiteetin kuvaaminen sotalapsitarinoilla. Merkittäväksi tuli myös kuvata lastensiirtoja muihin Pohjoismaihin. Niiden seurausta olivat kymmenet tuhannet sotapakolaislapset, joita alettiin kutsua sotalapsiksi. Sotalapsen nimeksi vakiintui yleisesti sotalapsi – sana. Sana soveltuu hyvin meidän pohjoismaisiin kieliimme. Sen voi kääntää ruotsiksi suoraan, kun yhdistää sanat sota, krig ja lapsi, barn. Siitä tulee hyvin meidänkin kieleemme sopiva krigsbarn – sana.

Kun luentani aikana kiinnitin huomioni tarinalähteitteni sisältöihin, havaitsin että ne kohdentuivat erilaisiin teemoihin, kuten ahdistukseen, pelkoon, juurettomuuteen, epäonnisuuteen, hyväksikäyttöön, koulukiusaamiseen ja onneen. Havaitsin, että edellä mainittuja kuvaavilla piirteillä voi tyypittää erilaisia sotalapsityyppejä. Henkilötyypeistä on enemmän käsittelyluvuissaan, mutta mainitsen heistä koulukiusatun. Koulumaailmassa on näkyvillä ala – ja yläkulttuurisia piirteitä. Tavallisesti sotalapsen puhekieli tai pukeutuminen oli muista erottuvaa. Hän oli siinä tapauksessa poikkeama normaalista ja saattoi joutua koulukiusatuksi (Andersson 2004, 189.).

Arvelin perehtyessäni Hännisen (2002) ja Vilkon (1997) tarinallisuustutkimuksiin, että lyhyitäkin elämänkertoja voidaan hyödyntää henkilötyyppikuvauksissa. Havaitsin myös, että tarinat ovat merkityksellisiä tapahtumia sisältäviä. Myös tarinallisuus tutkittavana ilmiönä korostui minulle ja päätin tutkia myös tarinoideni tarinallisuutta.

Sotalapsitarinat ovat sotalasten muistoja. Niitä on haastateltuina ja sotalasten kirjoittamina sekä sotalapsikirjojen toimittajille lähettäminä tarinoina. Arvelen, että ne ovat epätarkkoja pitää niitä faktatietoina. Tapahtumien vuosiluvut ja tapahtumajärjestys voivat heittää todellisuudesta. Olivathan he kovin nuoria matkustaessaan niinä aikoina maasta toiseen. Kujalan tulkintojen mukaan lapsilla ei ole tietoisena muisteluna ilmenevää omaelämänkerrallista muistia ennen noin neljättä ikävuottaan. Tästä huolimatta pikkulapset muistavat varhaisiakin yksittäisiä tapahtumia (2003, 54).

Omana arvionani sanon, että näen mahdollista haittaakin siinä, kun entiset sotalapset muistellevat menneitä yhteisesti. Vaarana voi olla, että koetut asiat ja niistä kerrotut muistot, tarinat voivat muistuttaa liikaa toisiaan. mahdollisesti kollektiivinen muisti voi erehdyttää omiksi yhteisiäkin muistoja (Kujala 2003, 53.). Karrikoiduksi esimerkiksi siitä esitän sen, kun taannoin sotaveteraanit muistelivat sotaansa kahvikuppiensa ääressä. Monien sotaveteraanien tarinat saattoivat muistuttaa paljon Kansa Taisteli, miehet kertovat – lehden tarinoita, vaikka he olivat oikeassa sodassa olleet sotimassa eri aselajeissa tai rintamalohkoilla, kuin mitä he tarinoissaan kertoivat kavereilleen.

Luotettavia tarinalähteitä sotalapsitarinat mielestäni kuitenkin ovat. Monilla heistä on valokuvia ja kirjeitä sotalapsiajoiltaan. Osa heistä on tarkistanut tietojaan esimerkiksi Ruotsin siirtolaisvirastosta [kto. internetlähteitä: www ”Sotalapsena 1944 – 1945”. Veli Hämäläinen (2004); tai linkissä www ”Länkar/Links/Linkit”. Tapani Rossi (2006) Luettu 2.8.2006].

Sota – aika järjesti ihmisten yhteisesti koettua muistia. Muistamistakin tutkimuksiensa yhteydessä tutkinut Kujala (2003) mainitsee episodisen muistin. Sille on ominaista muistuttavien tapahtumien liittymisen tiettyyn hetkeen, päivään ja ajankohtaan. Hän mainitsee myös, että mitä useimpia tiedonantoja asiasta saadaan, sitä paikkansa pitävämmiksi tieto voidaan arvioida (emt. 49 – 51). Salo (2005) mainitsee, että muisto on henkilökohtainen ja aistimillinen, mutta se on myös kollektiivisesti koettava (emt. 28).

Tässä yhteydessä voinen korostaa sitäkin, että tärkeää on arvostaa erityisesti kieleen ja myös kulttuuriin liittyvä. Kielellä on suuri merkitys koko lapsen kehityskaaren ajan. Sotalapsiksi lähetetyt olivat sangen nuoria. Monet heistä olivat vasta oppineet puhumaan omaa äidinkieltään, kun heitä jo kuskailtiin sotaa pakoon Ruotsiin tai Tanskaan. Anne Alitolppa – Niitamo (1994) on tutkinut Suomessa esimerkiksi vietnamilaispakolaisten sopeutumista. Hänen mukaansa, kun lapset olivat oppineet vauvoina oman etnisen kulttuurinsa, niin usein he uudessa kotimaassaan kohtasivat identiteettikriisin ja identiteettiongelmia. Hän mainitsee myös, että merkittävää on se, millä kielellä lapselle on pienenä laulettu. Oma äidinkieli on niin sanottu tunnekieli. Tunteet osataan ilmaista parhaiten äidinkielellä, kielellä johon on totuttu lapsena (emt. 40 – 41).

Lukutavastani lukijapaikkani yhteydessä mainitsen vielä, että näen sen kuuluvan lähinnä narratiiviseen lukutapaan. Sotalapsitarinat ovat heidän kirjoitus – tai haastatteluhetkellä tuotettua tulkintaa heidän sotalapsikokemuksistaan. Luen tarinoita siten, että ne tarinoinnin lisäksi ikään kuin teemoittelevat. Sotalapset ovat tuottaneet tarinoissaan oman kokemuksensa pohjalta esimerkiksi pelokas, juureton ja niin edelleen kokemukset, jotka paikantuivat Suomeen ja/tai Ruotsiin (Huttunen 2002, 35).

Sotalapsitarinoiden, narratiivisyyden ja lukijapaikkani kartoittamisen jälkeen ehkä on syytä vielä silmätä kuinka erilaiset sodista kertovat julkaisut ovat saaneet suosiota. Sodista on kirjoitettu jo kauan. Ehkä eniten on julkaistu sotahistorioita sotilasjohtajista, sodista sekä sotiin liittyvästä politiikasta. Sotalapsista saattaa löytyä muutama maininta lotista kertovista historiankirjoituksissa. Knuuttila ja Levola (2000) toteavatkin, ettei sotalapsista ole juuri kirjoiteltu. Sotien jälkeen jäi asioita, joista arveltiin olevan parempi vaieta (emt. 34 – 35, 160). Heistä on kirjoitettu vähänlaisesti, kun vertaa kuinka sodista on kirjoitettu. Syksyllä 1944 lakkautetuista suojeluskunnista ja lotista on kirjoitettu ja tehty tutkielmia jo kauan ennen kuin alettiin kirjoittaa jotain sotalapsista.

Malmi (2001) kirjoittaa Väinö Linnan, Tuntemattoman sotilaan (1954) käsikirjoituksessa mainitun sotaleskistä. Kustantajan toimesta käsikirjoitusta oli muuteltu enemmän ajan henkeä vastaavaksi (emt. 7). Sotaorvoista siinä mainitaan esimerkiksi Petroskoin (Äänislinnan) valtauksen yhteydessä, kun sotilaamme tekivät tuttavuutta kaupunkiin jääneiden neuvostoliittolaisten kanssa. Eräs kirjan sankareista, alikersantti Hietanen vei vähistä leipäannoksistaan leipää parille neuvostoliittolaiselle sotaorvolle (Linna 1954).

Jatkosodan jälkeen sotakirjarintamalla oli hiljaista. Silloin niiden myyntiä hillitsivät hävitty sota, liittoutuneitten määräämät kirjasensuurit sekä pula – aika. Muutos sotakirjojen suosioon tuli Tuntemattoman sotilaan julkaisun myötä. Sen kertomustyyli poikkesi siihenastisesta runebergiläisestä sotakuvaustyylistä. Siinä kerrotaan monilla murteillamme sodan todellisuudesta, soilla rämpimisistä, epätietoisuudesta tapahtumista ja pitkistä odotteluista sekä pelosta. Eskola (1990) mainitsee, että sillä olevan kansallisen kulttuurin pääoman luonteen ja monella suomalaisella on lukukokemus siitä (emt. 182.). Tuntemattoman sotilaan julkaisun jälkeen sotaromaaneja on tullut tasaiseen tahtiin kirjamarkkinoille erityisesti joulumyyntiin. Suurimmat myyntimäärät ovat niin sanotuilla toimintasotaromaaneilla eli tyypillisimmin kaukopartiomiesten seikkailuiden kuvauksilla. Tunnusmerkillistä niille on se, ettei niissä kerrota sotaleskien ja – orpojen eikä sotalapsien kärsimyksistä. Ne ovat enemmänkin sellaisen toiminnan kuvausta, jonka seurauksena sotaorpoja ja – leskejä tuli rintamalinjojen molemmin puolin.

Ennen, esimerkiksi eurooppalaisessa kulttuurissa ihannoitiin sotimista. Ensimmäinen maailmansota vaati paljon ihmisuhreja. Sodanvastaiskin kirjallisuutta alettiin julkaista. Merkittäväksi niistä kohosi Erich Maria Remarquen, Länsirintamalta ei mitään uutta, An Quiet On The Western Front (1928). Suomalainen Pentti Haanpää kirjoitti ennen toista maailmansotaa sodanvastaisesti hankkien kustantajien vihat. Sodan kärsimyksistä lapsen kokemana voi mainita juutalaisvainoissa menehtyneen Annie Frankin Päiväkirjan [www Anne Frankin päiväkirja” (2006) “Publizität um Anne Frank und ihr Tagebuch, Der Kindermord von Amsterdam“. Luettu 19.7.2006]. Ruotsinsuomalainen, asevelvollinen Knut Pipping laati jatkosodan ajan muistiinpanojensa pohjalta väitöskirjan nimeltään: Kompaniet som samhälle, Komppania pienoisyhteiskuntana (1947). Se on sosiologinen julkaisu. Menetelmänään hän käytti osallistuvaa havainnointia. Hän lähetti sodan jälkeen komppaniassa palvelleille sotaveteraaneille myös kyselylomakkeita (Mäkelä 1996, 164 – 168.).

SOTALAPSIKULJETUKSET KÄYNNISTYVÄT

Suomalaiset sotalapset ovat toisen maailmansodan seurausta. Poliittinen tilanne Euroopassa kiristyi kesällä 1939. Elokuun 23. päivä 1939 solmittiin niin sanottu Molotov – Ribbenropin sopimus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu Baltian ja Suomen etupiirijako. Se heijasti alkusoittoa II maailmansodalle. Maailmansota alkoi Suomessa erillissotana, Suomen talvisotana 30.11.1939 (Laine 1989). Itärajan seudut olivat evakuoitu sodan edeltä, mutta toiminta osoittautui puutteelliseksi. Ihmisiä jäi sodan jalkoihin. Silloin ei osattu myöskään arvioida Neuvostoliiton ilma – aseen voimaa. Järkytys tuli heti talvisodan alkuun rajujen kaupunkien ja tärkeiden liikenteellisten solmukohtien pommituksilla. Puna – armeija teki niitä Etelä – Suomeen jo talvisodan alusta Viron maaperältä. Silloinen sisäministeri Kekkonen oli kehottanut kansalaisia siirtymään turvallisimmille seuduille harvaanasutuille maaseuduille (Knuuttila & Levola 2000, 11.).

Ruotsiin turvaan siellä ei ole sotia

Rajujen talvisodanpommituksien seurauksena suuri määrä kaupunkien asuinrakennuksia tuhoutui. Silloin alettiin pohtia vakavammin Suomen pienten lasten kohtaloita. Miehet, perheiden elättäjät olivat rintamilla. Monet naiset toimivat lottina kotirintamalla tai sotatoimialueilla. Lukuisa määrä maamme naisia joutui moniin sotateollisuuden töihin. Lapsilla ei ollut hoitajia eikä huoltajia ja muutenkin heillä oli ilmapommituksien takia turvatonta. Elintarvikepulakin alkoi vaivata heti talvisodan alettua ennestään köyhää Suomea. Silloin päädyttiin eräiden ruotsalaisnaisten aloitteesta siirtämään suomalaislapsia turvaan Ruotsiin ja muihinkin Pohjoismaihin (Knuuttila & Levola 2000, 12.).

Talvisodan sytyttyä lasten turvaan lähettäminen käynnistyi nopeasti. Penttisen (2004) mukaan Ruotsissa oli jo syksyllä 1939, herännyt halu auttaa sotaan joutuvia suomalaisia. Tukholmassa muodostettiin Keskus Suomen Apu – järjestö (Centrala Finlandshjälpen). Se oli pian perustamisensa jälkeen valmis ohjaamaan suomalaislapsia ruotsalaiskoteihin (emt. 115). Knuuttilan ja Levolan (2000) mukaan alkujaan aloite operaatioille siirtää suomalaislapsia turvaan ruotsalaiskoteihin tuli ruotsalaisilta Hanna Rydhiltä ja Maja Sandlerilta. Siellä oli jo ennestään toiminut naisasiajärjestö nimeltään – Frederika Bremer – yhdistys. Yhdistyksen organisaatio toimi apuna ja pohjana sotalapsikuljetuksia hoitaneen Keskus Suomen Apu – järjestön perustamiselle (emt. 12 – 13). Keskus Suomen Apu – järjestön lastensiirtosuunnitelmat saivat ensin vastustusta Suomen sisäministeriössä (Knuuttila & Levola 200, 13.). Suomalaisen hallinnon taholta oli odotettu enemmänkin materiaalista apua jopa sotilaita. Ruotsalaisten avustamistapansa valitsemiseen saattoi vaikuttaa silloisten vahvojen maiden Molotov – Ribbenropin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan Baltian maiden ja Suomen etupiirijako ja halu pysyä erillään siitä.

Ruotsalaisnaiset eivät kuitenkaan hellittäneet. He matkustivat Suomeen ja pitivät lehdistötilaisuuden Kulosaaren Kasinolla joulukuun 11. päivä 1939. Lapsikuljetukset aloitettiin jo pari viikkoa talvisodan syttymisen jälkeen 15.12.1939. Sitä ennen Ruotsiin oli perustettu avustusverkosto. Suomalaisten pään saattoi ehkä kääntää pelko siitä, etteivät saa ruotsalaisilta mitään apua, jos he eivät ota sitä mitä annetaan. Lapsikuljetukset käynnistyivätkin sitten melko nopeaan (Knuuttila & Levola 2000, 12 – 13.).

Lusian päivänä, joulukuun 13. päivä 1939, kun talvisotaa oli sodittu jo pari viikkoa, Helsingissä perustettiin keskusjärjestö Pohjoismaiden Avun Suomen Keskus. Sille perustettiin hetimiten haaraosasto Turkuun. Sosiaaliasioiden ministeri Fagerholm ja sisäministeri von Born myönsivät järjestölle toimintavaltuudet (Knuuttila & Levola 2000, 14).

Suomen avustamiseen lienee vaikuttanut myös ruotsalaisten tiedotusvälineitten myötämielisyys Suomelle. Ruotsalaiset jopa luovuttivat kultasormuksiaan Suomen avuksi ja ottivat tilalle rautasormuksia, joissa luki: ”Finlands sak är vår”, ”Suomen asia on meidän” tunnus herätti laajasti myötämielisyyttä Ruotsissa (Knuuttila & Levola 2000, 13.).

Suomessa lastensiirrot organisoitiin valtiollisella tasolla. Jokaiseen lääniin perustettiin alakomiteoita. Toiminta perustui vapaaehtoistyöhön (Knuuttila & Levola 2000, 20). Vapaaehtoistyöstä voinemme muistaa silloisen lottajärjestön. Se oli noin parinsadan tuhannen naisen vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön suuntautunut järjestö, joka toimi suojeluskuntain apujärjestönä perustamisestaan lähtien. Järjestöllä oli koulutuksensa ja organisaationsa vuoksi hyvät mahdollisuudet suurimittaiseen lasten evakuointityöhön.

Alussa vaatimukset olivat tarkempia, lasten iällekin asetettiin rajoituksia. Lapsi sai olla korkeintaan 12 – vuotta. Alle kolmevuotiaalla piti olla äiti mukanaan. Siirrotkin tahtoivat käynnistyä kangerrellen. Edelleen joulukuun 19. päivä 1939 ruotsalaisnaiset saapuivat maahamme. He hakivat asialleen muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliiton tuen. Knuuttilan ja Levolan (2000) mukaan sen jälkeen lastensiirrot muuttuivat systemaattisimmiksi (emt. 14.). Lastensiirtoja perusteltiin esimerkiksi alituisilla pommituksilla ja elintarvikepulalla. Sitäkin sanottiin syyksi, kun runsaasti naisia joutui työvelvollisiksi tai kotirintamalotiksi. Siitä johtuvasta syystä heidän omien lastensa hoito kärsi. Lottien suurimittaisissa sodanaikaisissa evakuointitehtävissä – tai sotatoimialueilla lottina toimimisien nähtiin haittaavan myös heidän omien lastensa hoitoa (Knuuttila & Levola 2000, 14.). Kirjoitetaan myös Mannerheimin sanoneen, että suomalaisia lapsia vietiin turvaan säilyttääkseen Suomen heimon geenejä [www ”Operation Nånehjon” (2002); www ”Sotalapset”. (2002) Luettu 26.6.2006].

Myös Tanska ilmoitti maaliskuussa 1940, että 37 000 tanskalaiskotia olivat halukkaita ottamaan suomalaislapsia, jopa 5000 lasta vuorokaudessa. Knuuttilan ja Levolan (2000) mukaan välirauhan aikana lapsikuljetukset päättyivät sinne (emt. 14). Tanska joutui kesällä 1940 valloitussotaa käyneitten saksalaisten miehittämäksi. Lisäksi Suomi liittoutui jatkosotaan saksalaisten kanssa. Tanska menetti täysin mielenkiintonsa suomalaisten auttamiseen (emt. 18.).

Jatkosodan aikana Tanskaan tehdyistä lastensiirroista on erilaisia tietoja. Esimerkiksi Jatkosodan kronikassa mainitaan, että 30.11.1941 sinne lähettiin laivalla suomalaislapsia. Yhteensä heitä matkusti sinne 111 lasta. He olivat suomalaisen Kalkkivuori Oy:n työntekijöiden lapsia ”sementtilapsia”. Heidät sijoitettiin siellä erään tanskalaisen kalkkitehtaan työntekijöiden koteihin (Ahola ym. 1991, 68). Tanskaan suomalaisia sotalapsia vietiin vähänlaisesti verrattuna puolueettomana säilyneeseen Ruotsiin. Sotien aikana sinne lähettiin yhteensä vain noin 3 870 lasta (Liikkanen 1995, 184 – 188.).

Talvisodan jälkeen rauha jäi lyhyeksi. Mahdollisesti sen lyhyys vaikutti ruotsalaisiinkin. Olihan esimerkiksi Norja ja Tanska miehitetty jo keväällä 1940 ja natsi – Saksalla oli haluja saada lisää elintilaa idästä. Eräs suur – Saksan sotareiteistä itään kulki Suomen kautta. Keväällä 1941 ennen jatkosodan alkua Ruotsissa oli virinnyt ajatus kutsua lapsia viettämään kesälomiaan sinne. Matkaa puuhasivat ne ruotsalaiset perheet, joilla oli ollut suomalaisia lapsia luonaan jo talvisodan aikana (Knuuttila & Levola 2000, 17.).

Syksyllä 1941, ruotsalainen avustusjärjestö sai uuden nimen Hjälpkomitten för Finlandsbarn, Suomalaislasten Auttamiskomitea. Suurin osa turvaan siirretyistä lapsista yritettiin sijoittaa perheisiin (Knuuttila & Levola 2000, 19 – 21). Jatkosodan aikana lapsia sijoitettiin myös erilaisiin kesäkoteihin. Heidän sijoittamistaan varten rakennettiin jatkosodan loppuvaiheessa myös muutama parakkikylä (Knuuttila & Levola 2000, 5.).

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 lastensiirrot käynnistyivät uudelleen. Suomen sosiaaliministeriö kehotti palauttamaan lapsia jo vuonna 1942, että ehtisivät syksyllä kouluun. Ohjeita muutettiin eli palauttaa täytyi vain niitä lapsia, joiden vanhemmat vaativat heitä palautettaviksi. Vuoden 1943 aikana Suomeen kuljetettiin takaisin noin 14 000 lasta. Helmikuussa 1944 puna – armeija kiihdytti pommituksiaan ja lastensiirrot Ruotsiin käynnistyivät uudelleen. Sotien jälkeen lapsia alettiin jälleen palauttaa Suomeen. Lastenkuljetuskomitea lopetti toimintansa 1.10.1948 (Liikkanen 1995, 28 – 29).

Knuuttilan ja Levolan (2000) mukaan jatkosodan alkaessa Suomessa oli edelleen toivottu Ruotsilta lähinnä materiaalista apua, mutta Ruotsi halusi kanavoida apunsa lastensiirtoihin, sillä muunlainen apu natsi – Saksan rinnalla sotivalle valtiolle olisi ehkä ollut heille poliittisesti kyseenalaista. Sosiaaliministeri Fagerholm asetti lastenkuljetusten ehdoksi, että jostakin oli löydyttävä varat kuljetuskustannuksiin. Ruotsin valtionkomitean ilmoitettua varojen myöntämisestä, suomalaiset hyväksyivät lastensiirrot syyskuussa 1941. Heidän päätökseensä vaikutti nähtävästi pelko siitä, että Ruotsin vieraanvaraisuuden torjuminen olisi ehkä tyrehdyttänyt muunkin avustustoiminnan (emt. 19).

Suuria kuljetuksia suuria lukuja

Muihin Pohjoismaihin tehdyt lapsikuljetukset olivat erikoisempia ja myös poikkeuksellisen suurta toimintaa jopa maailmanlaajuisesti. Suomen sotien periodilla muihin Pohjoismaihin turvaan kuljetettujen suomalaislasten lukumääristä on erilaisia paljonkin toisistaan poikkeavia lukumäärätietoja. Yhteistä suomalaisten sotalasten lukumäärätiedoille on se, että kaikissa niissä kerrotaan suurista lapsiluvuista. Esimerkiksi Liikkasen (1995) mukaan turvaan lähettiin noin 70 000 lasta (emt. 24, 29.). Internettietosanakirja Wikipedian mukaan Suomesta siirrettiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan yhteensä noin 80 000 lasta. Ruotsiin heistä vietiin tai lähti noin 72 000 lasta, Tanskaan 4 200 ja Norjaan noin sata lasta ja äitiä. Noin 15 500 heistä jäi palaamatta Suomeen. [www ”Sotalapsi”. tietosanakirja Wikipedia (2006) Luettu 19.6.2006].

Seuraavassa on Tapani Rossin internetsivun lukuja. Siitä voidaan huomioida, että lasten lukumäärä on pienempi kuin muissa lähteissä ja lisäksi, että vuoden 1944 kiivaat pommitukset lisäsivät lapsikuljetuksia. Lapsista kuljetettiin junakuljetuksilla yli puolet.

Taulukko: 1 Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen lasten lukumääriä ja kuljetusmuotoja.

Ruotsi/Tanska laiva juna lento yhteensä %

36 % 53 % 11% 66000 100 %

Lähde: www ”Till Sverige och Danmark överförda krigsbarn” ”Ruotsiin ja Tanskaan kuljetetut sotalapset” Tapani Rossi (2004) Luettu 14.8.2006.

Myös Liikkanen on laatinut tilastoja lapsikuljetuksista. Niistä on eräs esillä seuraavassa:

Taulukko: 2 Sotalapseksi lähettämisen syitä.

Lähettämisen syitä lasten lukumäärä %

Evakuointi 10 109 28,2

Pommitusvauriot 1 604 4,5

Isä sotainvalidi 1 351 3,8

Isä kaatunut sodassa 2 732 7,6

Isä rintamalla, äiti töissä 832 2,3

Isä rintamalla 3 710 10,3

Isä tai äiti tai molemmat kuolleet 1 770 4,9

Perheessä paljon lapsia 4 491 12,5

Vaikeat kotiolot 2 520 7,0

Vanhemmat töissä, lapset ilman hoitajaa 1 630 4,6

Lapsi sairas 5 118 14,3

Yhteensä 35 867 100,0

Lähde: Liikkanen 1995, 175.

SOTALAPSITYYPPEJÄ

Sotalapsitarinoilla luodut tyypit ovat fiktiivisiä. Ne ovat lähtöisin useasta saman kategorian yhteisiä piirteitä kuvaavasta tarinasta. Stuart Hall (1999) mainitsee myös ihmistyypeistä. Hänelle stereotyyppi korostuu siten, että se on kuin irtileikattu puolisko täysin samaa muistuttavasta tyypistä. Se on siis erilainen kuin sosiaalinen tyyppi, joita sotalapset olivat (emt. 190 – 192). Jarmo Houtsosen (1996) mukaan oman ja toisen käyttäytymisen tyypittely tarkoittaa teorian rakentamista mainitusta käyttäytymisestä (emt. 201).

Ahdistunut ja pelokas sotalapsi

Kuvaan sotalapsitarinoilla sotalapsityyppejä. Niinä aikoina elettiin sodan viitekehyksessä. Uskoa voi, että sotiin liittyi voimakkaita pelkokokemuksia. Eniten heidän tarinoissaan kerrotaankin ahdistuksesta ja pelosta. Useasta, samaa kuvaavasta tarinasta nousee esille ahdistunut ja pelokas sotalapsityyppi.

Me ihmiset olemme tuntevia ja tunteet saamme syntyessämme. Niitä on myönteisinä ja kielteisinä. Tunteet ohjaavat toimintaamme ja ovat mukana lähes kaikessa mitä teemme. Perustunteisiimme kuuluvat esimerkiksi ahdistus ja pelko. Pelko on tunnetila. Se on yksilön kokemuksellinen tila. Se luetaan puolustaviin tunteisiin kuuluvaksi (Isokorpi & Viitanen 2001, 24, 26 – 27). Isokorven (2006) mukaan pelko on osa tilanteen tulkintaa. Se on tarvetta välttää ylivoimaiselta tuntuvaa uhkaa (vrt. lajin säilyminen: taistele tai pakene). Ahdistuneisuus on tiedostamatonta pelkoa. Koska se on tiedostamatonta, ihminen ei kykene käsittelemään sitä rationaalisella tavalla (emt. 143, 167).

Suomalaiset sotalapset elivät elämänkaarensa alkutapahtumat sotien viitekehyksessä. Kokemuksia pommituksista ja evakuoinneista on muillakin sotien aikaan eläneillä. Sotalapset ovat poikkeamia muista siinä, että heidät oli lähetty turvaan muihin Pohjoismaihin. Sota – ajan kokemuksien lisäksi heillä on kokemuksia sotalapsiajoiltaan sekä matkoistaan sotalapseksi ja monilla on muistoja paluusta Suomeen sodan jälkeen.

Roos (1987) on tyypittänyt ihmisiä kirjassaan Suomalainen elämä. Hän mainitsee kurjien, onnettomien tarinat. Niillä on tarina – alalajinsa, jota hän nimittää onnettomien perhehelvetiksi (emt. 149). Todella ankeille tarinoille ei löydy kirjoittajaa. Tavallisesti tarinan kirjoittajalla menee kyky ottaa niihin etäisyyttä, että voisi jopa kirjoittaa niistä (Roos 1987, 122). Sitä voi arvella, että eräänlaisen maanpäällisen helvetin moni sotalapsi joutui kokemaan. Heidän elämänsä alkutaipaleen viitekehyksinä toimivat Suomen sotatapahtumat. Järkyttävistä kokemuksista saa lukea heidän tarinoistaan, mutta ehkäpä kaikkein järkyttävimmät tarinat ovat niissäkin ilman kirjoittajaa.

Sotalapsitarinoiden luentaan pohjautuen voi huomioida, että tyypillisimmin heidän kokemat pommitukset jättivät ikävimpiä muistikuvia. Ne jäivät lähtemättömästi monien pienten lasten mieliin (Knuuttila & Levola 2000, 79; Pehkonen 1999, 38). Voinee mainita senkin, että pommituspelkoja joutuivat kokemaan kaikki silloin eläneet isommat ja pienemmät ihmiset. Sota – ajan pikkupoikain kokemista pommituspeloista kerrotaan esimerkiksi Kujalan (2003) väitöskirjassa; Sodan pojat, sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta. Sen hän laati sodan aikaisten pikkupoikain tarinoista. Siitäkin julkaisusta ilmenee, että pojilla oli aina ja kaikkialla läsnä pelko sekä ahdistus. Se tiedostettiin omakohtaisesti ja sen nähtiin rajoittaneen vapautta (emt. 164).

Knuuttilan ja Levolan (2000) toimittaman kirjan sivuilla entinen sotalapsi Pekka muistelee, että pommitukset olivat olleet kamalia erityisesti öisin. Hälytyksiä saattoi olla kolme, neljäkin kertaa yössä. Öiset herätykset ja pukeutumiset olivat hirveitä. He alkoivat pukea vaatteet päälle jo nukkumaan mennessään. Ikävää oli kuulla siitäkin, kun ihmisiä kuoli pommituksissa. Hänen lapsuudenkotinsa läheisyydessä sijaitsivat vihollisia houkutelleet pommituskohteet radiomastot ja rautatieasema. Pommituksien yhteydessä puhuttiin vaarallisista desanteista ja pelättiin, että pommisuojaan voi osua. Hän muistelee, että heräsi pommitusuniin vielä monta vuotta sodan jälkeen. Pekka muistelee hänellä olleen yökastelua, jonka arvelee johtuneen pelkokokemuksistaan (emt. 47).

Tämän tarinan Oili – tytön muistikuviin liittyy myös pommituskokemuksia. Hänen tarinansa on poimittu ruotsalaiselta internetsivulta, missä on tietoja suomalaisista sotalapsista. Sotalapsityttö oli syntynyt Viipurissa vuonna 1935. Talvisodan sytyttyä, kaupungin lentokenttää pommitettiin. Hän ja hänen sisarensa sekä heidän äitinsä joutuivat kokemaan omakohtaisesti pommituksen. Ikävintä tapauksessa oli se, että heidän äiti kuoli, yrittäessään suojella lapsiaan. Oili haavoittui siinä yhteydessä käsivarteensa. Myöhemmin perheen kolme pientä lasta muuttivat Mikkelin tädin luokse. Jatkosodan sytyttyä ja isän jouduttua sotaan, perheestä lähetettiin kaksi lasta Ruotsiin. Oili lähetettiin lokakuussa 1941 pienen veljensä kanssa laivalla Turusta – Tukholmaan. Hän pääsi siis sodalta turvaan Ruotsiin, mutta hänkin joutui jo pienenä kokemaan pommituspelkoja, kun Viipuria pommitettiin talvisodassa. Nuori hän oli edelleen lähtiessään jatkosodan aikana pienen veljensä kanssa laivalla Ruotsiin. Tytön tarinan mukaan, molemmat lapset adoptoitiin sinne [www Ramp Historia ”Språket tappade jag ju” ”Puheenhan minä lopetin”. Oili Tiderman (2005) Luettu 26.6.2006].

Tyypillisesti tässäkin sotalapsitarinaotteessa muistellaan ilmapommituksia. Pommitukset ja hälytys – sana, jäivät niiltä ajoilta kaikumaan tämänkin tarinoitsijan entisen sotalapsen korviin. Erityisen järkyttävinä ne koettiin pommisuojassa istuessa

Valot sammuivat ja syttyivät. Maa tärähteli. Se tiesi levottomuutta pommisuojassa. Vaara ohi merkki kuultiin aikanaan. Uteliaina ja pelokkaina mentiin katsomaan minne pommit olivat osuneet (Erving – Odelberg 2005, 18 – 19).

Ikävänä hän muistelee sitäkin, kun vaatteet laitettiin valmiiksi sängyn viereen nukkumaan mennessä, koska usein jouduttiin lähtemään myös yöllä pommisuojaan. Hän kirjoittaa eräästäkin kokemusta, kun he eräänä talvisodan yönä lähtivät keskellä yötä evakkoon odotettavissa olevien pommituksien pelosta. Matka oli tehty täpötäydellä linja – autolla. Hän ei mainitse evakkopaikkaa, kirjoittaa vain tarinassaan, että he olivat olleet evakossa kaukana kotoaan, Pekankadulta. Evakkopaikassaan maaseudulla, erään maatalon pirtin lattialla, he olivat majailleet suurella joukolla. Siellä evakkojen tarinoista kuultiin myös, että isiä, miehiä ja veljiä oli kaatunut (Erving – Odelberg 2005, 18 – 20).

Sotalapsitarinoista ilmenee, että ikäviä, itkettäviä olivat erityisesti olleet erokokemukset. Niitä oli ollut jo kotoaan ja kotiseuduilta lähtiessä (Liikkanen 1995, 31 – 32). Voidaan kuvitella, kuinka järkyttävä kokemus oli pienelle lapselle lähtö kotoaan kohti tuntemattomia kohtaloita. Ympärillä riehui sota. Kaikki entinen rauhallinen elämänmeno oli päättynyt. Kaikenlaisia juoruja ja kauhukertomuksien tapaisia liikkui sotien aikaan, puhuttiin vaarallisista desanteistakin (Knuuttila & Levola 200, 47.).

Liikkanen (1995) mainitsee Ruotsissa junakuljetuksia hoitaneitten ihmetelleen apaattisia, puhumattomia lapsia. Arvellaan sen olleen eräänlainen merkki shokista, liian suurista järkytyttävistä kokemuksista pienelle lapselle (emt. 103). Toisaalta voinee huomioida, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vähäeleisyys, ja se ettei lapsi itke vaikka olisi tarvetta (Isokorpi 2006, 25). Olisiko se myös osaltaan vaikuttanut lasten hiljaisuuteen?

Huonoa oli lapselle muodostaa kuvaa siitä, mitä poissa kotoa oli odotettavissa? Usein heitä lähetettiin yksinään evakkotaipaleelleen Ruotsiin saakka. Lapsen muistiskeemassa ei luonnollisesti ollut muistimalleja varsinkaan toisenlaisesta, mitä hän oli kokenut kotonaan, tutussa kaupungissaan tai kylässään. Esimerkiksi Kujalan (2003) mukaan pienellä lapsella ei ole omaelämäkerrallista muistia. Se alkaa kehittyä vasta noin neljävuotiaana. Omaelämänkerrallinen muisti perustuu kokemuksiin, jotka ovat itse koettuja (emt. 54 – 55). Lisäksi voitaneen huomioida, ettei niinä aikoina vielä ollut tv – vastaanottimia, jotka tullessaan muuttivat ihmisten maailmankuvan, lyhentämällä välimatkoja ja tuomalla kaukaisetkin tapahtumat olohuoneeseen reaaliajassa.

Ilmenee sitäkin, että he eivät osanneet laittaa sotalapseksi lähettämisiään sodan syyksi. Lapsi saattoi ihmetellä sitäkin, että miksi juuri hänet lähettiin pois? Hän saattoi esittää jopa sellaisiakin olettamuksia, että oliko hän ollut tuhma? Hänet lähettiin sen takia pois kotoaan (Liikkanen 1995, 63). Varttuneimpina lähetetyt muistelevat tarinoissaan, että lähettämällä heitä turvaan Ruotsiin tai Tanskaan, silloin ajateltiin vain heidän parastaan [www ”Makean leivän maa”. Raija Forsman os. Kuusela (2005)].

Sodat toimivat heidän elämänsä viitekehyksenä. Yllättävää oli esimerkiksi sekin, kun talvisota alkoi neuvostoliittolaisten odottamattoman rajuilla suomalaisten kaupunkien ilmapommituksilla. Heidän maahyökkäyksensä talvisodassa Kannakselle oli myös massiivinen ja tuhoisa. Evakuointeja oli tehty, mutta puutteellisesti. Tyypillistä oli myös ainainen kiire. Nopeaan täytyi evakuointeja suorittaa edelleen myös kesän 1944 puna – armeijan suurhyökkäyksen edeltä. Sellaista muistellaan, että lähdöt Karjalasta olivat olleet pikaisia. Esimerkiksi Pekkakin muistelee, että eräs sotilaspoika oli tuonut lähtömääräyksen ja aikaa lähtöön oli annettu ainoastaan tunti (Knuuttila & Levola 2000, 41.).

Kotoaan lähdöt toivat jo ensimmäiset ikävät kokemukset, ei vähimpänä heille, jotka jatkoivat evakkotaivaltaan pois Suomesta – sotalapseksi Ruotsiin tai Tanskaan. Seuraavan esimerkkitarinan karjalainen entinen sotalapsityttö oli puuhattu sotalapseksi Ruotsiin. Hän ei olisi halunnut lähteä, vaan olisi halunnut jäädä leikkimään isänsä kanssa pirtin lämpimän leivinuunin eteen. Lähtöpäivänsä ahdistusta hän muistelee, että:

Joku lotta tuli meille. Hän herätti minut ja sanoi, että seuraavana päivänä me matkustaisimme. Olin sairas, korvissani oli märkää ja toivoin vointini huonontuvan niin, että saisin jäädä kotiin. Mutta lähtö oli väistämätön, istuimme avoimella kuorma – auton lavalla koko kymmenen kilometrin matkan asemalle (Liikkanen 1995, 144 – 145).

Erään Liikkasen (1995) kirjan tarinan entinen sotalapsipoika muistelee lähtöhetkensä tapahtumia ja tunnelmia kiireellisinä, jotka jättivät ahdistavia muistoja. Hän kertoo, että eräänä päivänä heille oli sitten tullut eräs sotalapsikomitea hakemaan lapsia. Hän muistelee, että hänen pieni sisarensa oli nukkunut sängyssään. Tyttö oli itkenyt suureen ääneen ja kieltäytynyt lähtemästä komitean matkaan. Entinen sotalapsipoika muistelee, että hänen sisarensa oli kannettu sänkyineen ulos talon eteiseen (emt. 50).

Sotalapsiksi lähetettäviä keräiltiin kodeista. Myös Knuuttila ja Levola (2000) mainitsevat siitä, että lastensiirtokomiteoiden asiamiehet olivat koonneet evakuoitavia lapsia kodeistaan – rautatieasemalle (emt. 24.). Ehkä sitä joissakin tapauksissa oli tehty kiireellisinä, kun oli sitä tehty viime tingassa neuvostoliittolaisten joukkojen ollessa jo karjalaisten kaupunkien porteilla. Kiireet ja hätä evakuointien yhteydessä jäivät lasten mielikuviin, kun lähtökiireitäkin muistellaan ikävinä kokemuksina. Ehkä niitä tehtiin liian kovakouraisesti. Myös Liikkanen (1995) mainitsee, että henkilöitä jotka osasivat käsitellä oikein pieniä lapsia, oli liian vähän ja lapsia oli kerta kaikkiaan liian paljon. Erityisesti kuljetusongelmiin törmättiin pitkien junakuljetusten yhteydessä (emt. 101). Toisaalta lastensiirtokomiteoiden kiireitäkin voidaan yrittää ymmärtää. Esimerkiksi talvisota alkoi asutuskeskuksien rajuilla pommituksilla (Knuuttila & Levola 2000, 11.). Ne tiesivät asumiskelvottomia taloja ja siitä johtuen runsaasti evakuointeja. Helliä käsiä ei riittänyt kaikkialle. Välitön maanpuolustustoiminta, sotiminen, sotateollisuuden työt, haavoittuneitten –, kaatuneitten huolto ja niin edelleen, jo yksistään sitoivat suuret määrät Suomen vajaan neljän miljoonan asukkaan väestöstä.

Internetsivuillaan kirjoittanut Kuopiosta sotalapseksi lähetty Tapani Rossi on tarkastellut lasten kokemuksia liittyen matkustamiseen. Hänen tarkastelunsa alkaa sotalapsen kotoaan lähdöstä. Matka saattoi alkaa pitkällä kävelyllä, polkupyörän tarakalla, hevosen vetämillä kärryillä tai reellä, kuorma – auton lavalla tai parhaassa tapauksessa taksilla. Usein lasten osalle tuli kulkuneuvon vaihtaminen. Sen voi jo ajatella tuottaneen ensimmäiset tuskalliset, pelon kokemukset sotalapsille [www ”Resan börjar med smärta” ”Matka alkaa mielipahalla”. Tapani Rossi (2006)].

Rossi mainitsee, että junamatka Haaparannan kautta oli ollut epämieluisin kokemus. Saattoihan matka kestää jopa pari viikkoa. Usein junakuljetuksia häirittiin vihollisen hävittäjällä ja pommikoneilla. Laivakuljetukset Turusta – Tukholmaan tai Merenkurkun yli Vaasasta – Uumajaan olivat olleet ajallisilta kestoiltaan lyhyimpiä. Niiden vaaroja olivat olleet neuvostoliittolaisten lentokoneitten tekemät miinoitukset ja myös tulittavat hävittäjälentokoneet. Lentokuljetuksia Vaasasta – Uumajaan käytettiin nopeutensa takia jonkin verran sairaiden lasten kuljetuksiin (emt.).

Monissa lähtötapahtumissa on havaittavissa samankaltaisuutta. Erot rautatieasemilla lasten ja häntä saattamaan tulleiden äitien välillä olivat olleet katkeria. Äidit pitivät lapsistaan kiinni viimeiseen asti ja lapset äideistään (Liikkanen 1995, 31 – 32). Osa äideistä oli matkustanut saattamaan lastaan aina Haaparantaan saakka. Vaikeaa oli varmasti lapsille lähtö matkalle tuntemattomaan. Tapahtui sitäkin, että heitä laitettiin väkisin junaan tai heitä saatettiin houkutella joillakin valheilla niihin. Sanottiin esimerkiksi, että jää sinä Lauri vain istumaan tänne kyllä äitikin tulee myöhemmin (Liikkanen 1995, 50.).

Sotalapsitarinoista ilmenee, että tavallisesti he muistelevat rautatiematkaansa Ruotsiin. Ne jäivät pysyvästi heidän muistikuviinsa. Matkojen varsilla saattoi olla neuvostoliittolaisten lentokoneiden ilmapommituksia (Liikkanen 1995, 38 – 39; Knuuttila & Levola 2000, 47). Outojen, vierasta kieltä puhuvien ihmisten kanssa he joutuivat myös tekemisiin pitkän matkansa aikana. Tarinoista ilmenee sitäkin, että Ruotsin puolella heitä oli laitettu yksinään tai pienen siskonsa, – veljensä kanssa matkustamaan ruotsalaiseen sijoituspaikkaansa tavallisessa matkustajajunassa (Christoff 1990, 13 – 14).

Junamatkojen muistot ovat heille voimakkaita vielä kymmenien vuosien jälkeen. Monenlaisia kommelluksiakin ehdittiin niissä kohdata. Esimerkiksi, kun Eveliinaa oltiin lähettämässä sotalapseksi Ruotsiin, eräs sukulainen oli kutonut hänelle lahjaksi lapaset. Junamatkalla eräs sotalapsipoika oli arvostellut hänen lapasiaan, sanoen että: ”Ne haisevat pässille”. Tyttö oli sen jälkeen piilotellut lapasiaan, ja oli kulkenut ulkonakin paljain käsin kovassa pakkasessa (Knuuttila & Levola 2000, 60).

Ehkä rautatiematkojen muistojen runsauteen vaikutti se, että heitä kuljetettiin eniten rautateitse. Siksi tarinoitakin niistä on paljon. Junamatka oli myös kestoltaan pitkänpuoleinen. Esimerkiksi Haaparannan kautta Etelä – Ruotsiin matkustanut Arvo muistelee, että juna jyskytteli hänen päässään vielä kuukausia matkan jälkeen (Liikkanen 1995, 32.). Liikkasen (1995) mukaan vilkkaimmalla lastensiirronkaudella noin kolmen sadan lapsen sotalapsijuna lähti Helsingistä kohden Haaparantaa kahdesti viikossa (emt. 26). Erään Knuuttilan ja Levolan (2000) kirjan tarinan entinen sotalapsipoika muistelee lapsia kuljettaneen junan olleen ainakin puolitoista kilometriä pitkän. Sillä oli ollut kaksi veturia kummassakin päässä ja se oli ollut täynnä lapsia (emt. 48).

Ahdistusta ja pelkoa joutuivat he edelleen kokemaan, vaikka he saapuivatkin eheinä ja hyvinvoipina perille. Siellä heitä odottivat ruotsinkieliset lotat ja suurille lapsimäärille tarkoitetut karanteenipaikat (Knuuttila & Levola 2000, 60.). Tämäkin Pekka muistelee, että karanteenissa häneltä vietiin vaatteet ja eräiltä leikattiin tukka pois (Knuuttila & Levola 2000, 49). Koti – ikävää lievitti Ruotsin varakkuus, vieraanvaraisuus sekä yltäkylläisyys. Pekka muistelee heidän puhuneen keskenään: ”että oltiin tultu taivaaseen” (emt. 26, 49.). Useimmat sotalapseksi lähetetyistä olivat eläneet kotonaan Suomessa vaatimattomissa oloissa. Ruuasta oli ollut jatkuva pula. Monet heistä kokivat matkustaessaan Ruotsiin, matkustaneensa runsauden, makean leivän maahan [www ”Makean leivän maa”. (2006) Raija Forsman os. Kuusela.].

Tavallisesti, tarinoiden peseytymisiin ja siistimisiin liittyvät muistot paikantuvat Ruotsiin. Toisenlaisistakin muistikuvista mainitaan eräässä tarinassa. Tämän tytön kesän 1944 matkan aikana heidät oli kuurattu puhtaiksi Vaasassa, eräässä yleisessä saunassa ja monelta lapselta oli leikattu hiukset. Sitten oli seurannut laivamatka Ruotsiin ja Lindköpingissä he olivat joutuneet pitkäksi aikaa karanteeniin (Pehkonen 1999, 40 – 41).

Ruuat, Ruotsissa ja Tanskassa olivat olleet turhankin vahvoja elintarvikepulassa eläneille suomalaislapsille. Siellä ei säännöstelty sokerinkaan käyttöä. Kaikenlaista syötävää oli ollut tarjolla yllin kyllin. Appelsiinejä ja banaaneja tarjoiltiin heille, vaikka he eivät ymmärtäneet kuoria niitä (Knuuttila & Levola 2000, 49.). Edelliseen tarinaotteeseen liittyen voinee myös epäillä, että olisiko ystävällisyyteen liittynyt pahanteonmieltä. He tarjoilivat appelsiinejä ja banaaneja sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet kuoria niitä?

Makeisia, suklaata ja leivoksia, tarjosivat siellä paikalliset matkustajat, junissa matkustaneille pienille suomalaisille sotalapsille. Liikaa makean ja muun vahvan ylensyöntiä muistelee eräs sotalapsipoika Christoffin (1990) kirjan tarinassa seuraavasti:

Poskeen vaan pistettiin. Sitten tuli huono olo ja annettiin ylen, ei oltu totuttu hyviin paloihin (emt. 25.).

Ahdistusten, pelkojen ja epätoivon kokemuksia he joutuivat edelleen kohtaamaan useaankin kertaan ennen kuin elämä vakiintui uomaansa heidän sotapakolaismaissaan. Eräänä esimerkkinä ahdistuksen kokemuksesta onnellisesti perille päässeelle sotalapselle voi mainita pelon siitä, että miten siellä vieraissa oloissa osaa olla? Mainitunlaista pelkokokemusta kuvataan tämän tytön tarinassa. Kotonaan häntä oli varoiteltu, ettei saa olla siellä vaivoiksi. Hän sitten yritti olla, ettei olisi ollut vaivoiksi kasvatusperheessään. Päästyään perille kylän rautatieasemalle ja edelleen sieltä kasvatuskotiinsa, hänelle oli tarjottu ruokaa. Syödessään hän oli ihmetellyt maan tapoja:

”Jo ovat kummalliset tavat täällä Suklaamaassa, kun suklaata laitetaan leivän päälle” (Erving – Odelberg 2005, 57).

Hän söi, puri, nieleskeli ja ihmetteli maan tapoja hokien välillä: ”taunotauno”. Kaiken uuden ja pelottavan lisäksi hän oli kadottanut rautatieasemalla Tauno – nimisen pikkuveljensä, josta oli luvannut pitää huolta. Eivätkä ruotsalaiset kasvatusvanhemmat löytäneet ”taunotauno” – sanalle selitystä pienestä sinisestä sanakirjastaan (Ibidem).

Edellisestä voidaan huomioida, että eroja oli esimerkiksi tavoissa ja elintasossa. Suklaa oli niinäkin aikoina tavanomaista ruotsalaisille. Suomessa se oli ainakin pula – aikoina harvinaisempaa. Kulttuuri ja ruokailutavatkin vaativat pienen lapsen totuttautua. Siltikin, vaikka muutettiin vain Pohjoismaissa. Meillä on pitkät yhteiset kulttuuriset taustat. Olihan Suomi yhtenä Ruotsin maakuntana, Itämaana noin 700 vuoden ajan aina vuoteen 1809 saakka, mutta mainitut asiat saattoivat liittyä enemmänkin hallintoon. Toisaalta kulttuurieroja löytyy jo samaa kieltä puhuvien keskuudesta. Esimerkiksi Suomen monet ”pitäjäpäivät ja happeningit” pohjautunevat kulttuurisiin omintakeisuuksiin.

Alitolppa – Niitamo (1994) on tutkinut kulttuurimuutoksien vaikutusta pakolaislapsiin, joilla oli edessään kulttuuriin sopeutuminen eli akkulturaatio. Pakolaislasten omassa henkilökohtaisessa kulttuurissaan ja – tavoissaan ennen kaikkea tapahtuu muutoksia. Yksilö sopeutuu ja sopeutuminen etenee yksilöllisesti. Siinä vaikuttavina tekijöitä ovat esimerkiksi ikä, kulttuurin samanlaisuus (emt. 29). Lapsi on kasvanut pienenä omaan ympäröivään etniseen kulttuuriinsa. Etnisyyteen kasvu hänellä alkoi jo perhepiirissään. Kulttuuriperintöihin kuuluvat esimerkiksi ruokailu – ja muutkin tavat. Huonossa tapauksessa, maastamuuttotilanteessa lapsi voi joutua kokemaan jonkinasteisen kulttuurishokin ja henkisen taantuman. Hän ei esimerkiksi kykene suoriutumaan asioista, jotka aiemmin olivat olleet hänelle päivän selvyyksiä (emt. 21, 50).

Sotalapsitarinat kertovat omaa karua kieltään lasten ahdistuksen ja pelon kokemuksistaan. Paljon he joutuivat kokemaan, kärsimystäkin tuottavaa. Ei heidän pelkojensa määrää osaa kuvitella. Ei koko totuutta löydy sotalapsitarinoista. Esimerkiksi Roosin (1987) mukaan, järkyttävimmät kokemukset ovat jääneet ilman tarinoijaa (emt. 122). Sotalapsikirjoista löytyvät tarinat ovat vain eräänlaisia representaatioita heidän todellisuudestaan. Lisää pelkoja tuli Ruotsissa, vaikka oli päästy turvallisesti perille. Kaikki oli niin erilaista. Siellä ei esimerkiksi käytetty pimennysverhoja. Maan kauneus, mainos – ja muut valot, rauha sekä hyvinvointi saattoivat toimiakin niin päin, että ne toivat pelon, ahdistuksen sekä sopeutumisenongelmia lapsille. Kaiken uuden ja ahdistavan kokemuksesta voidaan lukea esimerkiksi tämänkin entisen sotalapsen tarinasta, kun hän muistelee ensimmäisiä kokemuksiaan Ruotsista. Hän oli ensin säikähtänyt siellä punaisten mainosvalojen runsautta ja ihmetellyt, että pommittivatko ryssät sielläkin? [www ”Makean leivän maa”. (2006) Raija Forsman os. Kuusela Luettu 27.6.2006.].

Kun tarkastelin sotalapsilähdetarinoita kuvatakseni ja luodakseni niillä ahdistuneen ja pelokkaan sotalapsityypin. Sain huomata, että yllättävän ikäviä kokemuksia heille olivat olleet valintatilaisuudet kasvattilapsiksi. Sellaisista muistoista sai lukea useista sotalapsitarinoista. Valintoja oli tehty sekä lastenkodeissa ja joillakin seuduilla rautatieasemilla. Eräissä tarinoissa muistellaan sellaistakin, että heitä oli käsitelty kuin myytäväksi tuotua karjaa. Ikävänä he muistelevat sitäkin, kun tulevat ruotsalaiset kasvatusvanhemmat olivat suorastaan ryntäilleet valintatilaisuuksiin. Vauvaikäiset ja kauniit tytöt olivat olleet halutuimpia. Jotkut heistä olivat olleet niin hyvin varustautuneita tullessaan valintatilaisuuteen, että heillä oli ollut lastenvanut mukanaan (Liikkanen 1995, 56 – 57).

Ikävinä valintatilaisuuksia muistellaan myös siksi, kun ne toivat pelkoja siitä, ettei kelpaa kenellekään kasvatiksi? Joistakin oli tullut pelkojensa takia esimerkiksi vuoteenkastelijoita. Se enteili hylkäämistä. Valintatilaisuuspelkoja muistelee tämäkin Pekka. Negatiivisena siksikin, ettei ollut syntynyt kauniiksi tytöksi. Pekka oli heidän päästyään Ruotsiin viety ensin lastenkotiin. Veli ja sisar olivat päässeet melko pian kasvatusperheisiinsä. Pekka ehti jo ihmetellä, ettei kelpaa kenellekään? Hän koki kaiken muun lisäksi, ettei saanut edes myötätuntoa. Viimein hänetkin haettiin. Pekka muistelee saaneensa kasvatuskodissaan kaakaota. Se jäi hänen mieleensä, että se oli maistunut hyvältä (Liikkanen 1995, 52.). Liikkasen (1995) eräässä valintatilaisuustarinassa kerrotaan siitä, kuinka pitkä sotalapsijuna oli lähtenyt Upsalasta kohden pohjoista. Sylivauvat ja tytöt olivat ikään kuin loppuneet kesken. Lähempänä Ruotsin Lappia oli vain pieni kiskobussi matkannut kohden pohjoista mukanaan kourallinen pikkupoikia (emt. 57).

Liikkasen (1995) mukaan Tanskassa lastensiirrot olivat järjestetty paremmin. Tanskaan oli lähetty sotalasten kuvia ja nimiluetteloita ja tavallisesti tiedettiin jo etukäteen, mikä perhe saa minkäkin lapsen tai lapset (emt. 200). Toisaalta voidaan huomioida, että Tanska on pieni maa ja se otti vain osan siitä, mitä Ruotsi vastaanotti suomalaislapsia. Knuuttila ja Levola (2000) arvelevat Suomen liittouduttua jatkosotaan natsi – Saksan kanssa ja Tanskan joutuessa natsien miehittämäksi vaikutti siten, että lastensiirrot päättyivät sinne (emt. 18). Melko vaatimatonta sotalasten vienti oli ollut Tanskaan, verrattuna lähinaapuriimme puolueettomaan Ruotsiin. Liikkasen (1995) mukaan Tanska otti suomalaislapsia kaikkiaan noin 3870 lasta (emt. 196). Ruotsi lienee ottanut heitä noin 72 000 lasta [www ”Sotalapsi”. tietosanakirja Wikipedia (2006)].

Nähdäkseni lastensiirtojen kiireellisyyksiä ja määriä voidaan verrata sotatilanteisiin. Esimerkiksi helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto aloitti massiiviset ilmapommitukset, ne vilkastuttivat jo hiljaisiksi kuihtuneet lastensiirrot Ruotsiin. Lastensiirrot lähinaapuriimme vilkastuivat entisestään kesällä 1944 puna – armeijan aloittaessa laajamittaisen Kannaksen suurhyökkäyksensä [Knuuttila & Levola 2000, 28; www ”Kannaksen suurhyökkäys 1944”. tietosanakirja Wikipedia (2006)].

Myös Ruotsissa oli ollut käytäntöjä, että suomalaisia sotalapsia oli viety lastenkoteihin, joista heitä oli välitetty kasvatuskoteihinsa. Toimintaa tehtiin esimerkiksi siten, että tulevat kasvatusvanhemmat kävivät lastenkodeista hakemassa kasvattilapsensa. Mainitunlaiseen käytäntöön liittyy seuraava tarinakatkelma, johon liittyy myös annos tragediaa ja komiikkaakin. Kuusivuotias, Pekka – niminen, karjalaispoika oli päätetty sijoittaa erääseen keskiruotsalaiseen maanviljelijäperheeseen. Hänen tuleva kasvatusisänsä kävi noutamassa pojan lastenkodista. Maatila sijaitsi melko kaukana metsässä. He sitten matkasivat hevosen reellä. Metsä syveni ja syveni. Eräässä vaiheessa Pekka heittäytyi reestä ja karkasi lumiseen metsään. Paleleva poika löytyi lumien keskeltä, sitten kun epätoivoinen maanviljelijä sai apua. Pekka vietiin takaisin lastenkotiin. Siellä hän oli innokkaana kertonut kavereilleen, kuinka hänet oli karkotettu maasta ja oltiin viemässä vankileirille Siperiaan, mutta hänpä pääsi pakenemaan (Liikkanen 1995, 142).

Pekan kauhuihin liittyen voi huomauttaa, että elettiin sota – aikaa ja sitäkin että lapsen mielikuvitus on vilkas. Hän voi esimerkiksi kuvitella pirtin ryppyisen maton suureksi valtamereksi, jonka poimuista löytyy eskimoiden, intiaanien ja kiinalaisten maat. Hän voi kylpyammeessa istuessaan kuvitella pohjapropun tyhjentäessä ammetta sen olevan valtamerenpyörre, joka vie mennessään laivoja syvyyksiin. Todennäköisesti Pekka oli kuullut tarinoita Siperiasta, vankileireistä ja teloituskomppanioista. Olisiko maanviljelijä heidän matkatessaan jotain sanoakseen, ehkä verrannut lumista metsää Siperiaksi tai sanonut puuta osoittaen: ”Siperian kuusi”. Kielitaidoton, pelosta sekaisin matkannut Pekka hivuttautui reen laitaa ja lähti pakoon. Vilkkaalla mielikuvituksellaan hän ehkä saattoi kuvitella sellaistakin, että olisi jo seissyt teloitusryhmän edessä.

Aikanaan sodat päättyivät. Ajankohtaisiksi tulivat lasten palauttamiset. Myös niihin liittyvissä tarinoissa on pelkojen kategoriaan kuuluvia tarinoita. Palautusmääräyksiä annettiin esimerkiksi suomalaisen kouluhallinnon taholta. Jotkut palautusmääräykset vaikuttavat olleen sangen epämääräisiä. Niiden tarkoitusta ei aina osattu ymmärtää. Esimerkiksi tämän tarinan entinen sotalapsi muistelee, ”että jostakin ministeriöstä tuli määräys” (Knuuttila & Levola 2000, 111.). Eniten tapahtui sitä, että vanhemmat halusivat sodan takia Ruotsissa turvassa olleet lapsensa takaisin Suomeen, kotiinsa.

Voitaneen huomioida myös silloisten sotien seurauksista johtuneet muutokset. Suomen kartta muuttui erilaiseksi alueluovutusten myötä (Haataja 1989). Entisestä Karjalasta lähteneet joutuivat palaamaan eri paikkakunnille (Tuominen 2005, 195). Lähes kaikki suomalaiset kaupungit olivat runneltu pahoin lukuisilla Neuvostoliiton, puna – armeijan ilmapommituksilla. Rovaniemestäkin voidaan mainita, että aikaisempien sotavaurioiden lisäksi entiset suomalaisten saksalaiset aseveljet hävittivät sen [www, ”Varjosodasta tositoimiin”. Veteraanien perintö – Itsenäinen Isänmaa (2002)].

Sitäkin oli tapahtunut, että sotalapsien biologisia vanhempia oli kuollut, jopa molemmat (Knuuttila & Levola 2000, 31). Ikäviä asioita välittömästi sodan jälkeen oli sekin, että elintarvike – ja pula kaikesta vain pahenivat pahenemistaan. Suomalaisten saksalaiset aseveljet olivat laivanneet elintarvikkeita Suomeen jakosodan ajan. Luonnollisesti avustustoiminta suomalaisille päättyi, kun aseveljeyskin päättyi.

Sotalapsitarinalähteissä kerrotaan lasten i’istä. Niiden mukaan Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen lasten ikä sijoittui kaksivuotiaasta – yksitoistavuotiaisiin. Keski – iän mediaani asettui kuuden ikävuoden vuoden seudulle (Liikanen 1995, 173.). Osa lapsista oli asunut kasvattilapsena Ruotsissa tai Tanskassa useita vuosia ja toisten kohdalle oli osunut hyvä kasvatuskoti. Vuosien kuluessa monet heistä ruotsalaistuivat tai tanskalaistuivat täysin. Tyypillistä unohtamisprosessissa oli se, että monilla unohtuivat tyystin muistikuvat biologisista vanhemmista sekä äidinkieli (Liikkanen 1995, 79).

Sotalapsille paluu sodan runtelemaan Suomeen oli ollut ankeaa. Järkytys oli ruotsalaiseen elämään tottuneille palata köyhään Suomeen. Ruotsissa heillä oli ollut oma huone. Suomessa suurikin perhe asui yhdessä huoneessa. Monet heistä olivat olleet kasvattiperheissään lemmikkejä. Heiltä oli unohtunut suomenkieli, jota nuorimmat eivät olleet ehtineet edes kunnolla oppia. Huono kielitaito aiheutti torjuntaa Suomessa. Kielitaidottomuus saattoi jopa aiheuttaa kapinahenkeä sekä huonoa menestystä koulussa (Knuuttila & Levola 2000, 31 – 32). Tyypillisesti ero ruotsalaisista kasvatusvanhemmista teki sotalapsille kipeää. Paluukuljetukset olivat yhtä raskaita kuin menomatkat. Monelle jäivät lämpimät suhteet ruotsalaisiin kasvatusvanhempiin. Usein suhteita pidettiin yllä, jopa niin kauan kuin ruotsalaiset kasvatusvanhemmat elivät (Liikkanen 1997, 84.).

Tarinoissaan he muistelevat saaneensa runsaasti läksiäislahjoja. Lahjoja ja kirjeitä tuli vielä vuosien päästä. Monet heistä kävivät kesälomillaan entisten kasvatusvanhempiansa luona (Knuuttila & Levola 2000, 96). Monilla olivat olleet mukavat ja turvalliset olot turvapaikkamaissaan. Siihen on helppo uskoa, että ahdistavia tilanteita liittyi sotalasten takaisinmuuttoihin. Monet pitivät ruotsalaisia kasvatusvanhempiaan oikeina vanhempinaan. Esimerkiksi vuosia Ruotsissa sotalapsena ollut Paavo ajatteli palattuaan, nähdessään oman biologisen äitinsä, että oliko hän edes oikea äiti? (Christoff 1990, 6.).

Liikkasen (1995) kirjassa kuvataan traagisesti erästä epätoivoista sotalasten palauttamiseen liittynyttä tapausta. Tarina kertoo eräästä 11 – vuotiaasta tytöstä, joka katosi laivamatkallaan Tukholmasta – Turkuun. Hänen arveltiin tehneen itsemurhan. Samassa julkaisussa kertoillaan myös eräästä toisesta järkyttävästä tapauksesta, joka liittyi sotalasten palauttamisiin. Eräästä perheestä oli lähetetty ainoat lapset, kolme poikaa Tanskaan. Sodan aikana heidän äitinsä oli kuollut. Palautuksien aikaan isän ainoa asunto oli ollut hänen työmaansa läheisyydessä sijainnut parakki, missä hän asui muiden saman työmaan työmiesten kanssa. Lastensiirtokomiteasta oli ilmoitettu, että pojat palautetaan. Isä oli ilmoittanut komitealle, että olosuhteet olivat muuttuneet ja ne olivat mitkä olivat. Hän oli neuvotellut tanskalaisten kasvatusvanhempien kanssa siitä, että pojat olisivat saaneet jäädä Tanskaan. Heidät olisi mielellään adoptoitu sinne. Komitea ei hyväksynyt menettelyä. Lapset palautettiin. Isä oli mennyt poikiaan vastaan Helsinkiin. Hän oli sittemmin matkustanut poikiensa kanssa takaisin parakkinsa läheisyydessä sijainneen järven rantaan. Myöhemmin sieltä löydettiin isän ja kolmen pojan ruumiit (emt. 8, 116).

Erään Knuuttilan ja Levolan (2000) tarinan mukaan erään ruotsalaisen perheen kasvattipoika oli viety perheen kesämökille kauas Norjan rajalle. Hänet palautettiin Suomeen vasta vuonna 1947, konsulinkyydillä (emt. 96). Myös Tuomisen (2005) toimittamassa kirjassa on eräitä Ruotsissa oleskelleiden sotalasten tarinoita. He kertovat, että lähtö Ruotsista oli ollut vaikeaa. Tyypillisiä ahdistavia lähtötunnelmia kuvaavia ovat seuraavat esimerkkilauseet: ”Olisin jäänyt Ruotsiin, mutta vaadittiin tulemaan takaisin” (emt. 186). ”Olin niin kotiutunut sinne, että en halunnut tulla pois” (emt. 194). ”Minusta oli ikävää, kun tuli tieto, että täytyy lähteä pois sieltä” (emt. 196). Monet sotalapsiksi lähetetyt eivät olisi halunneet palata Suomeen. He olivat oppineet pitämään ruotsalaisia kasvatusvanhempiaan oikeina vanhempinaan ja Ruotsia kotimaanaan. Aina ei kasvatusvanhemmillakaan ollut tietoa siitä, että minkälaisiin olosuhteisiin ”heidän lapsi” palaa sodan runtelemaan Suomeen (Knuutila & Levola 200, 29 – 32).

Monille lähtö Ruotsiin tai Tanskaan oli ollut ikävä kokemus. Monet itkut, ahdistuksen – ja pelonkokemukset olivat heillä jälleen edessä takaisinpalauttamisien yhteydessä. Eron vaikeuksia joutuivat kokemaan myös kasvattivanhemmat. Usealle heistä suomalainen lapsi oli muodostunut, kuin osaksi heitä itseään. Liikkanen (1995) arvelee, että kuitenkin ero heille oli ollut helpompi kokea kuin pienelle lapselle (emt. 104.). Hän mainitsee myös, että lapsi joka oli saapunut Ruotsiin noin kolmivuotiaana ja ollut siellä noin neljä vuotta, oli ruotsalaistunut ja kasvanut sisälle uuteen ympäristöönsä. Lapsi oli vieras ehkä hemmoteltukin ja biologisista vanhemmista oli tullut vieraita (emt. 84, 113).

Ehkä kuitenkin voimme suhtautua sotien ajan suomalaislastensiirtoihin siten, että lähettäessään lapsiaan pois, heidän vanhempansa olivat tahtoneet suoda lapsilleen turvallisen, rauhallisen paikan, sekasorron ja sodan keskellä. Lasten parasta voi heidän ajatella tavoitelleen silloinkin, kun he allekirjoittivat adoptiopaperit (Liikkanen 1995, 104.).

Juureton sotalapsi

Erään tarinakategorian muodostavat tarinat, joissa kerrotaan sotalasten juurettomuuden tunteesta. Niiden pohjalta voidaan muodostaa juureton sotalapsityyppi. Heille on esimerkiksi tyypillistä se, että he tuntevat, etteivät tiedä minne kuuluvat? Eivätkä he enää edes kykene solmimaan syvempiä ihmissuhteitakaan (Liikkanen 1995, 13, 118.).

Suomi joutui siis mukaan toiseen maailmansotaan. Sotien takia suomalaislapsia vietiin turvaan muihin Pohjoismaihin. Suomalaisten kaikki yhteiskunnallinen toiminta oli suunnattu sotaponnisteluihin. Miehet, perheiden elättäjät, isät olivat sodassa ja monet heistä kaatuivat. Lukuisa määrä naisia, lastensa hoitajia työskenteli sotateollisuuden töissä. Paljon heistä toimi myös lottina kotirintamalla tai sotatoimialueilla. Lapsilla ei ollut hoitajia. Oli pommituksia, turvattomuutta ja elintarvikepulaa.

Ruotsalaiset halusivat auttaa pohjoismaista naapuriaan. He kanavoivat apuaan siten, että Suomesta voitiin lähettää sinne lapsia turvaan. Toiminta vaikutti silloin hyvältä. Ehkä, silloin ei ehditty pohtia toiminnan seurauksia. Vai oliko syynä yksistään se, että silloin hyviä mahdollisuuksia oli tarjolla vähänlaisesti? Ruotsalaisten ja tanskalaisten apua ottaa lapsia turvaan, pidettiin hyvänä ratkaisuna (Liikkanen 1995, 46.). Sen voi nähdä helpottaneen naisten pääsyä sotateollisuuden töihin tai lotiksi. Samalla he vapauttivat suuret määrät miehiä aseelliseen sotapalvelukseen. Suomessa oli odotettu pohjoismaisten naapureiden, lähinnä ruotsalaisten sotilaallista apua. He halusivat pysyä puolueettomina ja erillään sodista. He kanavoivat apuaan esimerkiksi massiivisiin lastensiirtoihin.

Liikkasen (1995) mukaan lastensiirrot eivät olleet ongelmattomia. Heidän on arveltu kärsineen erityisesti moneen kertaan tapahtuneista siirtelyistä paikasta toiseen. Se ilmeni silloin ja myöhemmin erilaisina psyykkisinä häiriöinä. Erääksi psyykkisen häiriön muodoksi tuli heidän kokema juurettomuus. Toisilla tunne ei vähentynyt myöhemminkään, hänen vartuttuaan aikuiseksi. Esimerkiksi tämän tarinan tytön tunne – ja fyysinen elämä saattavat vaikuttaa ulkonaisilta olemuksiltaan hyvinkin oikeilla raiteilla kulkevilta sekä päällisin puolin onnellisilta vaikuttavilta, mutta niiden takana oli kuitenkin juurettomuuden tunne. Hän ei nytkään tiedä, että mihin todella kuuluu? (emt. 19).

Juurettomuuteen näyttää löytyvän yhteisiä tekijöitä. Eräs oli lapsena useista asuinmaiden ja kotien vaihdoista johtunut syy eli jonkinasteinen kielitaidottomuus. Sen nähtiin aiheuttaneen juurettomuutta (Penttinen 2004, 211; Tuominen 2005, 185 – 188.). Lisäsyitä siihen voidaan johtaa esimerkiksi siitä, että äidinkieli on tunnekieli. Parhaiten omat tunteet ilmaistaan omalla äidinkielellä (Alitolppa – Niitamo 1994, 40.). Kieli toimii lapsen kommunikoinninvälineenä jokelteluiästä aina puberteetti – ikään, nuorukaiseksi ja myös aikuisena. Kielen merkitys on merkittävä koko ihmisen elinkaaren ajan.

Tyypillisesti sotalapsitarinoissa kerrotaan kieliongelmista, kun selitetään näkemyksiä ja syitä entisen sotalapsen juurettomuuteen. Tavallisimmin matkaan turvaan lähetetyt olivat nuorten vanhempiensa pieniä lapsia (Liikkanen 1995, 178.), jotka olivat oppineet tulemaan toimeen omissa pienissä etnisissä –, kulttuuriympyröissään suomella, äidinkielellään. Lapsille tulivat Ruotsissa tai Tanskassa eteen kielivaikeudet ja muutenkin lapset saattoivat kokea kulttuurien muutokset häiritsevinä (Alitolppa – Niitamo 1994, 98). Toisaalta sotalapsitarinoista voidaan lukea myös heidän omia arvelujaan, etteivät kielivaikeudet voittamattomia esteitä olleet, vaikka ne häiritseviä silloin olivatkin. Tarinoissa mainitaan esimerkiksi sitä, että lapsi oppii nopeasti kielen (Christoff 1990, 5; Knuuttila & Levola 2000, 108.). Voidaan sanoa, että kielivaranto jolla päivittäisiä askareita aikuisenakin toimitellaan, se ei ole kovinkaan suuri. Koulussa saattoi tulla eteen odotukset suuremmista sanavarastoista. Toisaalta siellä ja muuallakin he oppivat uusia sanoja, mutta valitettavasti samalla he unohtivat suomenkieltään. Se tuli haitaksi, kun heitä palautettiin Suomeen. Muuttaessaan silloin maista toiseen jopa useampaan kertaan, kielivaikeudetkin he joutuivat kokemaan useaan kertaan. Pahimmassa tapauksessa kielitaidoton tai heikkokielinen sotalapsi saattoi joutua avuttomuuden ja lamaantumisen tilaan. Hänen kehityksensä saattoi jopa taantua (Alitolppa – Niitamo 1994, 24, 26.).

Sotalasten juurettomuuden tunne ei suinkaan ollut yksistään kielivaikeuksista johtuvaa. Syitä oli muitakin esimerkiksi tunnekokemuksissa. Esimerkkinä tunneperäiseen juurettomuuteen liittyvistä kokemuksista voin esittää tämän miehen sotalapsitarinan, joka oli syntynyt vuonna 1938. Hän oli ollut kolme vuotta kasvattilapsena eräässä ruotsalaisperheessä, missä häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta. Sitten hänet oli lähetty takaisin Suomeen. Hänen vanhempansa olivat eronneet. Hän ei saanut enää minkäänlaista tunneyhteyttä biologiseen äitiinsä. Hänelle äiti oli ollut kuin mikä tahansa täti, jonka luona joutuisi asumaan, kunnes olisi kyllin vanha matkustamaan takaisin kotiin Ruotsiin. Entinen sotalapsi toteaa, että hänellä on edelleen verenveto Ruotsiin. Tunne on, kuin seisoisi jollakin tapaa jalka kummassakin maassa. Hän arvelee, ettei voi Ruotsiinkaan enää muuttaa. Juurettomuustunnekokemuksistaan huolimatta hän on asustellut Suomessa ja hänelle on kertynyt lapsimäärältään iso perhe Suomeen (Liikkanen 1995, 15 – 16).

Liikkanen (1995) arvelee, että sotalapset vaurioituivat, kun heidät erotettiin keskenkasvuisina vanhemmistaan ja siirreltiin paikasta toiseen. Heistä tuli turvattomia aikuisia, jotka olivat epävarmoja itsestään. He potevat edelleen juurettomuuden ja kodittomuuden tunnetta. Heillä on taakkanaan ongelmat, joista on vaikeaa päästä eroon. Heidän vaistonsa varoittaa kiintymästä keneenkään liian syvästi. Heille oli jäänyt kokemuksia sisimpään, että lämpimät hyväksi koetut suhteet eivät ole lopullisia. Heille on tyypillistä pelätä kiintymästä kehenkään, koska sellainen suhde kuitenkin katkeaa (emt. 12).

Juurettomien tarinoista nousee tyypillisesti esille, että he kokivat ikävinä heittelyt paikasta toiseen. Osa heistä sitä vastoin koki, että liian varhainen ero biologisesta äidistä vaurioitti häntä ja hänestä tuli juureton, joka ei osaa luottaa kehenkään. Tässäkin Liikkasen (1995) tarinassa mainitaan, ettei lapsia saisi erottaa äideistään. Edelleen hänkin etsii paikkaa, jota voisi sanoa kodikseen ja etsii ihmistä, jota voisi sanoa ystäväkseen. Hän etsii sellaista, jolle voisi olla tärkeä olento (emt. 18). Juurettoman tyypittelyn yhteydessä voinee mainita erään esimerkin tutkimuksesta, missä oli tutkittu toisen maailmansodan aikana Lontoon pommituksia kokeneita. Tutkimuksesta ilmeni, että lapset matkustaessaan evakkoon äitinsä kanssa vaurioituivat vähemmän, kuin ne jotka vietiin turvaan maaseudulle ainoastaan lapsia käsittävinä kuljetuksina (Liikkanen 1995, 11).

Tavanomaisesti juurettomien sotalasten tarinoista kuultaa näkemys, ettei heitä olisi saanut erottaa vanhemmistaan. Vaikuttaa, että erityisesti äideistään heitä ei olisi saanut erottaa. Yleisesti he arvelevat, että lapsena koetut erokokemukset ovat heidän myöhempien pelkojensa takana. Erokokemuksia he joutuivat kokemaan moneen kertaan. Niitä he kokivat silloinkin, kun heitä palautettiin sotien jälkeen takaisin Suomeen. Liikkanen (1995) arvelee, että todellinen sodan vaara lapsille olikin perheestä eroon joutuminen. Se saattoi ehkä olla uhkaavampi, kuin asutuskeskuksien pommitukset sekä elintarvikepula. Nähtävästi ero äideistä aiheutti pitkäaikaisia vaurioita lapsille (emt. 13.). Edellistä tukee Liikkasen (1995) kertomusesimerkki eräästä englantilaistutkimuksesta. Sen mukaan toisen maailmansodan aikana äitiensä mukana pommisuojissa kulkeneet lontoolaislapset vaurioituivat vähemmän kuin lapset, jotka olivat erotettu äideistään ja lähetetty Lontoon ilmapommituksilta turvaan Englannin maaseudulle (emt. 11).

Tyypillistä juurettomille on, etteivät ei osaa sitoutua mihinkään paikkaan tai ihmisiin. Tämänkin Liikkasen (1995) tarinan tyttö kertoo, ettei hän tänäänkään tiedä, kuka hän oikein on ja minne hän kuuluu. Elämä on ollut vain turvallisuuden tavoittelua. Hän arvelee, ettei ole koskaan lakannut matkustamasta (emt. 12 – 13). Myös Knuuttilan ja Levolan (2000) toimittamassa kirjassa eräs entinen sotalapsityttö pohtii sotalapsikokemuksiensa yhteydessä juurettomuuttaan. Hän toteaa eläneensä tavallaan kahdessa paikassa, jos täällä ei viihtynyt ja oli ikävää, silloin ruotsalaisilta kasvattivanhemmilta saanut kirjeet lohduttivat. Hänellä oli ikään kuin kaksi kotimaata ja kaksi perhettä. Kesäisin hän odotti, että pääsisi lomallaan kasvattivanhempiensa kesäpaikkaan Ruotsiin (emt. 101).

Tyypillistä juurettomille on, etteivät he osanneet kiintyä kehenkään ihmiseen tai paikkakuntaan. Tämänkin sotalapsitarinan tyttö mainitsee, että hänen juurettomuuden ja kodittomuuden tunteeseen vaikuttivat hänen psyykkistä kehitystään häirinneet katkerat sotalapsikokemukset. Juurettomuutensa syyksi, hän esittää sotalapsena kokemansa liian monet siirtelyt paikasta toiseen.

Juurettomuuteni, joka aiheutui siitä, että minua heiteltiin paikasta toiseen, ei ole koskaan täysin parantunut. Hapuilen edelleen näiden kahden maan välillä, enkä vielä tiedä tänäkään päivänä kumpaan oikein kuulun? (Liikkanen 1995, 18).

Sotalapsitarinoista voi tehdä myös vääriä oletuksia. Esimerkiksi, että sotalasten juurettomuudet pohjautuivat ainoastaan moniin siirtelyihin paikasta toiseen. He sitten niiden takia potivat juurettomuuttaan. Helposti alkaa uskoa siihenkin, että juurettomuuden taustalla olivat vain kieliongelmat. Tarinoista ilmenee myös sitäkin, että huono kohtelu aiheutti juurettomuuden tunnetta. Seuraavan Liikkasen (1995) tarinan entinen sotalapsityttö muistelee ikäviä kokemuksiaan Ruotsista, joita hän koki niin voimakkaina, että ne jäivät ikäviä muistoina aikuiselämään. Hän uskoo niiden haitanneen psyykessään ja ikävien muistojensa takia hän arvelee kokevansa juurettomuutta. Syynä juurettomuuteensa hän arvelee liittyvän ruotsalaisessa kasvattiperheessään kokemansa huonon kohtelun. Hän joutui tekemään kotiapulaisen töitä aamusta iltaan ja ruokaa hän ei saanut kuin nimeksi. Pelastukseksi tulivat naapurit, joilta hän sai syötävää. Omasta mielestään hän meni kasvattipaikassaan täysin lukkoon. Hänestä tuli juureton ja epävarma ihminen, eikä hän näe koskaan pääsevänsä turvattomuuden tunteestaan (emt. 69).

Hyväksikäytetty sotalapsi

Toisilla sotalapsilla oli hyvää tuuria. He saivat Ruotsissa ja/tai Tanskassa mukavan, turvallisen ja varakkaan kodin, ihanilla kasvatusvanhemmilla. Toisilla sitä vastoin oli huonoa tuuria. He joutuivat kokemaan esimerkiksi huonoa kohtelua. Osa joutui hyväksikäytetyiksi. Se oli tyypillisimmillään raatamista palkattomana lastenhoitajana ja/tai kotiapulaisena (Knuuttila & Levola 2000, 57). Tarinoista nousee esille muistoja hyväksikäytöstä. Sen kaltaisilla tarinoilla voin mallintaa hyväksikäytetyn sotalapsityypin.

Erään Liikkasen (1995) tarinan mukaan vuonna 1944 eräs tyttö lähetettiin Ruotsiin 12 – vuotiaana. Ensin kaikki näytti menevän hyvin, mutta yllättäen kasvattiperheen kotiapulainen erosi. Hänen lähtönsä jälkeen tyttö joutui tekemään kaikki entisen kotiapulaisen työt. Se oli hänelle suuri pettymys. Hän oli kuvitellut pääsevänsä siellä kouluun, mutta joutuikin paiskimaan ilmaiseksi kotiapulaisen töitä aamusta – iltaan. Sitäkin hän muistelee ikävänä, että perheessä oli ollut pieni suomalaistyttö, jota opetettiin potalle. Jos pienokainen oli tottelematon, häntä lyötiin kovakouraisesti, säälimättä (emt. 69).

Edelleen Liikkasen (1995) tarinoita apuna käyttäen tuon esille toisenkin hyväksikäytetyn tapauksen. Tämä tyttö oli lähetty Ruotsiin turvaan. Siellä hän joutui kasvattilapseksi erääseen kirkkoherran perheeseen. Ikäväkseen hän joutui tekemään siellä kaikki kotiapulaisen työt. Huonoa kohtelua hän joutui myös kokemaan. Alinomaa häntä haukuttiin ”suomalaiskakaraksi”, joka on erityisen tyhmä ja josta kasvaa ainoastaan romuluinen jättiläisnainen – sirkukseen. Koulussakin häntä kiusattiin isojen poikain toimesta. Lisäksi opettaja oli sanonut koulussa, ettei häntä kannata opettaa, koska hänet kuitenkin lähetettäisiin pian takaisin Suomeen. Maksamaankaan hän ei saanut tulla. Perheen lähtiessä lomalleen rannikolle hänet vietiin eräälle maatilalle, missä hän teki töitä korvaukseksi ruuastaan ja asunnostaan. Sodan päätyttyä tyttö pääsi palaamaan Suomeen, mutta ruotsalaisen kasvattiperheen rouva sai houkuteltua hänet kirjeellään takaisin. Hän joutui siellä uudelleen ilmaiseksi kotiapulaiseksi, nyt myös sairaanhoitajaksi rouvan vanhalle äidille. Usein häntä muistutettiin siitä, että kuinka hänen kuuluisi olla kiitollinen siitä, kun hän pääsi heille sotalapseksi. Tyttö joutui toistamiseen kokoaikaisen halveksunnan kohteeksi. Hän laihtui, sairastui sekä uupui ja oli onnellinen, kun pääsi takaisin köyhään Suomeen. Sielläkään ei kuitenkaan ollut hyvä pitemmän päälle juopon isän takia. Jonkin ajan päästä noin 17 vuotiaana, hän muutti kotiapulaiseksi Ruotsiin. Hän ei mennyt sodanaikaiseen kasvattiperheeseensä, vaan muutti uusiin elinympyröihin ja jäi pysyvästi maahan. Hän on nykyisin Ruotsin kansalainen (emt. 146 – 149).

Sotalapsena hyväksikäytetyksi joutuneesta voinee esittää myös tämän tytön tarinan, joka lähettiin Ruotsiin vuonna 1943, seitsemänvuotiaana. Hänen ensimmäisessä ruotsalaisessa kasvatuskodissaan, hän joutui kokoaikaiseksi lastenhoitajaksi. Sen lisäksi hänellä teetettiin raskaita kotiapulaisen töitä aamusta – iltaan. Muutenkin tytön elämä oli siellä yksinäistä. Hänelle annettiin asuttavakseen vain pieni, ikkunaton huone talon ullakolta. Eräs paikallinen diakonissa kuuli hänen kohtalostaan ja sai siirrettyä hänet toiseen kasvatuskotiin. Se ei osoittautunut entistä kasvatuspaikkaa paremmaksi. Hän joutui siellä ahneiden, rakkaudettomien ihmisten pariin. Ikävä kokemus oli sekin, kun hänen Suomeen lähtiessään, naapurit keräsivät rahaa hänelle. Ruotsalainen kasvatusäiti otti häneltä rahat pois korvauksena siellä olosta (Liikkanen 1995, 64).

Seuraavassa on esillä käypä tarinaesimerkki eräästä hyväksikäytön uhriksi joutuneesta entisestä sotalapsitytöstä. Sotalapsena Ruotsissa, hänellä oli ollut hyvä olla. Hän oli tullut hyvin toimeen ruotsalaisten kasvattivanhempiensa kanssa ja hän oli kotiutunut hyvin sinne. Tyttö olisi adoptoitu Ruotsiin ja biologinen äitikin oli siihen suostunut. Jostakin ministeriöstä oli sitten tullut kirje, että hänet pitää palauttaa Suomeen. Sittemmin tytön kotona suunniteltiin hänen tulevaisuuttaan. Äitinsä luona elämä olisi tiennyt puutteen alla elämistä. Hän muistelee, että hän lähti lapsen hyväuskoisuuttaan eräälle Jyväskylän sedälleen kasvattitytöksi. Siellä hän kuvitteli saavansa mennä ruotsalaiseen kouluun, mutta saikin huomata joutuneensa setänsä lastenhoitajaksi. Hän tunsi itsensä huulesta vedetyksi, joka hyväuskoisuuttaan uskoi setäänsä. Kun, tälle sotalapsitytölle kertyi riittävästi ikää. Hän lähti Ruotsiin entiseen kasvattiperheeseensä. Hän kouluttautui siellä ja jäi pysyvästi Ruotsiin (Knuuttila & Levola 2000, 111).

Koulukiusattu sotalapsi

Luennassani kiinnitin huomion siihenkin, että sotalapsitarinoissa kerrotaan koulukiusaamisesta. Mainitunlaisen tarinakategorian pohjalta voin kuvata koulukiusatun sotalapsityypin. Koulukiusatuiksi joutui sekä poikia että tyttöjä ja sitä ilmeni Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa koulukiusaaminen kohdistui palautettuihin sotalapsiin.

Lapsilla ja nuorilla on pyrkimyksiä olla samanlaisia. Siinä yhteydessä voidaan puhua yhdistävistä yläkulttuurisista piirteistä. Toisaalta lapsilla on myös haluja pysytellä yksilöinä. Sellaista ilmenee yksilöllisesti tai pienryhmissä. Silloin voidaan puhua yksilöllisyydestä tai jonkin ryhmän alakulttuurista piirteistä (Alitolppa – Niitamo 1994, 189.). Tyypillistä on, että jos kuuluu johonkin pienryhmään, silloin ryhmän taholta odotetaan alakulttuurillisia yhdistäviä seikkoja esimerkiksi ryhmänmukaista käyttäytymistä, pukeutumista tai ryhmäläisille luonteenomaista puhetapaa. Mainituissa tapauksissa voidaan puhua myös roolikäyttäytymisestä ryhmissä (Helkama & Rainio 1974, 166, 229).

Helposti voidaan uskoa siihen, että sotien ajan rikkaassa Ruotsissa ja/ tai hyvävaraisessa Tanskassa sodalta turvassa oleskelleet sotalapset olivat poikkeamia normaalista, tavanomaisista, köyhistä suomalaiskoululaisten joukoista. Tyypillisesti sotalapsilla oli Ruotsista saadut hyvät vaatteet, jopa polkupyöriä. Suomeen tultuaan monet heistä saivat edelleen lahjoja Ruotsista. He puhuivat toisella tapaa, kuin muut. Olipa heissä ummikoitakin. Helposti he joutuivat muiden kiusaamaksi (Knuuttila & Levola 2000, 32, 96). Mainitun kaltaisissa koulukiusaamistilanteissa voidaan nähdä eräänlaista suomalaiskoululaisten vastakulttuurillista heijastumaa. Sota – ajan Suomessa oleskelleiden reaktio näkyi ikävänä sotalasten kiusaamisena (Alitolppa – Niitamo 1994, 55 – 56).

Sota – aikojen sotalapsia voi verrata myös vähemmistöihin, olivatpa he olemassa Ruotsissa tai Suomessa. Vähemmistöt olivat ennen nykyistä huonommassa asemassa Pohjoismaissa. Niinä aikoina se näyttää ilmenneen sotalasten kiusaamisena Suomessa ja/tai heidän turvapaikkamaissaan. Nähtävästi sota – aikoina vähemmistöiltä odotettiin enemmän sulautumista valtaväestöön. Haittansa siinä asiassa on sekin, kun paikalliseksi pääseminen tai itsensä paikalliseksi tunteminen saattaa kestää kauan (Alitolppa – Niitamo 1994, 51 – 52.).

Seuraavassa tarkastelen lähemmin erään koulukiusatuksi joutuneen sotalapsitytön tapausta. Hänen muistiinsa jäi kiusaamismuistoja erityisesti alakouluajoiltaan. Hän muistelee hetimiten Ruotsista palattuaan joutuneensa kokemaan niitä pienessä satakuntalaisessa kotikylässään. Hänen isänsä oli kaatunut sodassa. Hän oli siis sotaorpo. Entinen sotalapsityttö arvelee koulukiusaamisensa liittyneen hänen isättömyytensä sekä sotalapsena Ruotsissa oleskeluunsa. Hän muistelee joutuneensa sekä poikien että tyttöjen kiusanteon kohteeksi. Eräänä erityistapauksena kiusaamisensa syyksi hän muistaa Ruotsista lahjaksi saamaansa teddyturkin, mikä päällä hän oli kulkenut kotikylänsä kansakoulussa. Toiset koululaiset olivat kiusanneet häntä huutelemalla: ”Ruotsin kuningas, Ruotsin kuningas”. Hän muistelee sellaistakin, että opettajan suosikkilapset saivat olla rauhassa, siksi koska heillä oli isä. Opettaja oli ollut sangen aggressiivinen henkilö. Hän oli jopa lyönyt karttakepillä (Tuominen 2005, 144 – 145).

Koulukiusaamistarinoiden aikoihin elettiin 1940 – lukua. Niiden yhteydessä nousee esille eräitä niiden aikojen koululaiskäytäntöjä. Eräs Tuomisen (2005) kirjan tarina antaa ymmärtää, että koululaisten keskuudessa olivat olleet hyväksyttyjä moneen kertaan paikatut vaatteet, mutta rikkinäisiä, paikkaamattomia ei voitu pitää hyväksyttävinä. Edellisestä voi päätellä, että köyhyys ei silloin ollut vika. Laiskuutta ja saamattomuutta paremminkin moitittiin. Vaatteiden rikkinäisyys luettiin laiskuuteen ja saamattomuuteen kuuluviksi (emt. 186). Voidaan myös huomioida, että Suomessa elettiin pula – aikaa. Vaatteita jouduttiin parsimaan ja korjailemaan sekä ompelemaan uuteen kuosiin jo joillakin toisilla henkilöillä olleita esimerkiksi pieniksi käyneitä vaatteita.

Sotalapsiin kohdistuvaa koulukiusaamista ilmeni sekä Suomessa että Ruotsissa. Eräässä Christoffin (2000) kirjasen tarinassa eräs entinen sotalapsipoika muistelee käyneensä ruotsalaisen oleskelupaikkakuntansa koulua. Hänen mielestään siellä koulukiusaamisiin oli liittynyt rasistisia piirteitä. Hän muistelee, että siihen aikaan suomalaisia pidettiin vielä alempiarvoisena. Nykyisinhan on asia toisin, arvelee tarinoitsija (emt. 7).

Erään toisen Ruotsissa sotalapsena oleskelleen entisen sotalapsipojan tarinassa muistellaan häntä nimitellyn siellä ”finnjäveliksi” ”suomalaispiruksi”. Hän arvelee temperamenttinsa avulla selvinneensä niistä haukkumisista. Koulukiusatulle ei jäänyt vaurioita haukkumisista. Hän muutti myöhemmin pysyvästi Ruotsiin (Christoff 1990, 19).

Koulukiusaamistarinoista voi lukea, että osa sotalapsista oli aloittanut koulunsa Suomessa jo ennen sotia. Mahdollisuuksien salliessa heille tulivat koulunkäynnit uudelleen eteen turvapaikkamaissaan (Tuominen 2005, 193 -195). Sekin näkyi omalla tavallaan sotalapsen koulujärjestelyissä, kun he ikääntyivät kouluikäiseksi. Olihan osa sotalapsista ollut jo vuosia sotapakolaisena. Pohjoismainen oppivelvollisuus alkoi koskea myös suomalaisia sotalapsia. Heitä laitettiin ruotsalaisiin kouluihin tavallisesti ummikkoina. Joillekin seuduille saattoi olla sijoitettuina paljon suomalaislapsia. Silloin, jos se oli mahdollista, heille järjestettiin suomenkielinen opettaja (Erving – Odelberg 2005, 63.).

Onnellinen ja tyytyväinen sotalapsi

Enemmistölle sotalapsista oleskelu muissa Pohjoismaissa turvassa sodalta oli ollut onnellinen jakso heidän elämässään. Heille tehty ratkaisu oli tuonut tyytyväisyyden ja turvallisuuden tunteen sekä hyvinvoinnin (Knuuttila & Levola 2000, 33.). Heidän tarinoidensa yhteydessä voi puhua onnekkaasta, tyytyväisestä sotalapsesta.

Onnellisella, hyvän elämän kokeneneella, entisellä sotalapsella on onnellisen tarina. Roos (1987) arvelee, että onnellinen tarina on yleensä aitona kokonaisuutena todella harvinainen. Hänen nähdäkseen jokaisen ihmisen, heikomminkin elettyyn elämään sisältyy myös onnenkausia. Onneakin on monenlaista. Tyypillistä onnelliselle tarinalle voi olla esimerkiksi se, että ihminen suhtautuu elämäänsä myönteisesti, löytää kaikenlaista hyvää siitä. Hänellä voi esimerkiksi olla myönteiset ihmissuhteet. Hän on saanut elämältä sellaista, mitä arvostaa ja tuntee nykyiset elinolosuhteensa miellyttäviksi. Roos (1987) siteeraa Johan Galtungin määritelmää onnesta, että se on: tehdä mistä pitää, ihmisten kanssa joista pitää, asuinpaikassa mistä pitää (emt. 176 – 177).

Elämä kohtelee erilailla eri ihmisiä. Sotalapsitarinoista on luettavissa myös aurinkoisista tarinoista ja miellyttävistä muistoista. Onnellisten tarinoiden lapset saivat sijoitusmaissaan hyvän kodin ja heitä rakastaneet kasvattivanhemmat. Eräässä Liikkasen (1995) kirjan tyytyväisen sotalapsitarinassa eräs entinen sotalapsityttö muistelee, että hänelle Ruotsi merkitsi onnea. Hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin neljän vuoden ikäisenä, kolmivuotiaan veljensä kanssa. Hänen varhaisin muistonsa sieltä on, kun hänet vietiin ensin veljensä kanssa lastenkotiin. Eräs lastenkodin työntekijöistä oli vienyt hänet kotiinsa kasvattilapseksi. Se oli Skinnertorp – niminen maatila. Hän oli siellä kasvattilapsena peräti viisi vuotta. Maalaiselämä oli hänen mielestään ihanaa. Ihmiset tekivät töitä yhdessä. Miellyttävä muisto hänellä on kasvatti – isästään, joka vei perheensä sunnuntaisin piknikille läheisen järven rantaan. Joulujen aikoihin hän muistelee heidän vieneen talon portaille puuroa tontuille. Hän ehti käydä siellä ollessaan vuoden verran koulua. Perheen isoäiti oli auttanut tyttöä läksyjen teossa. Entinen sotalapsityttö toteaa: ”Lapsuuteni oli tavattoman onnellinen”. Töitäkin hän oli joutunut tekemään jonkin verran. Se oli ollut esimerkiksi pöydän kattamista ja muuta vastaavaa työtä, eli työtä jonka oppimisesta oli lähinnä hyötyä, vaikka muistelee välillä kapinoineensa sitä vastaan. Aikoinaan hän palasi Suomeen. Kasvatti – isä oli vienyt hänet hevosellaan rautatieasemalle. Suomeen palattuaan hän tapasi ensin isänsä ja äitinsä sekä myöhemmin isoisän ja isoäidin. Entinen sotalapsityttö muutti aikuisena Englantiin. Hän muistelee että hänellä oli lapsena suomalainen ja ruotsalainen koti, joita molempia hän rakasti (emt. 71 – 73).

Erääksi aurinkoiseksi onnellisen tarinaksi käy myös tämä aikuisena Ruotsiin ”paluumuuttaneen” entisen sotalapsi Kertun tarina. Hän muistelee sotalapsiaikojaan miellyttävänä kokemuksena. Hänellä oli ollut hyvä olla siellä ja muuna miellyttävänä muistonaan, hän muistelee esimerkiksi sitä, että Suomeen palattuaan, hän sai sieltä valtavia paketteja. Ne sisälsivät: elintarvikkeita, kuivatarvikkeita, vaatteita ja voita. Erään kerran hän sai kahvipaketin, jonka sisään oli kätketty kello (Knuuttila & Levola 2000, 147). Eräät sotalapset pitivätkin itseään etuoikeutettuna, kun saivat olla sota – ajan turvallisessa Ruotsissa tai Tanskassa (Erving – Odelberg 2005, 43; Liikkanen 1995, 183).

Onnellisen tarinasta käy myös tämä Onnin tarina, joka oli lähtöisin kuusilapsisesta, viipurilaisesta työläisperheestä. Hän oli perheestään ainoa sotalapseksi lähetetty. Onni matkusti sinne seitsemänvuotiaana mennen ensin laivalla Tukholmaan. Sieltä jatkettiin matkaa ruotsalaisella sotalapsijunalla Skövdeen. Hänen kasvattikodikseen tuli maatila. Sodan päätyttyä hänet olisi adoptoitu sinne, mutta Onnin äiti ei suostunut. Hän muistelee, että siellä oltiin suomiystävällisiä. Perheen omalle pojalle tuli eteen ruotsalaiseen sotaväkeen meno. Hän ei mennyt sinne, vaan lähti sotimaan Suomeen. Kotiin, Suomeen muutettuaan Onni vietti monen vuoden ajan kesänsä ruotsalaisten kasvattivanhempiensa luona. Myöhemmin hänelle oli jopa tarjottu perheen monisatavuotista maatilaa. Sitä hän ei kuitenkaan ottanut. Onni toteaa, että sai sotalapsiajoiltaan kaksikielisyyden ilmaiseksi, mistä hänelle on ollut hyötyä työelämässään (Liikkanen 1995, 76 – 77).

Myönteisiin tarinoihin lukeutuu myös, Vätternin saarelle muuttaneen Vilhon tarina. Sotalapseksi muutettuaan, hän oli ensin kaivannut Suomeen jäänyttä perhettään. Sodan jälkeen hänen biologinen äitinsä halusi poikansa takaisin. Vilho asuikin lyhyen aikaa Suomessa äitinsä luona, mutta muutti takaisin. Hän on ollut Ruotsin kansalainen jo 16 – vuotiaasta saakka. Vilhon kasvatusvanhemmat ovat jo kuolleet. Hän osti heidän maatilan ja palasi saarelle. Hän kävi ruotsalaisen lukion ja opiskeli sen jälkeen yliopistossa muutamia vuosia luonnontieteellisiä aloja. Nykyisin Vilho työskentelee päätoimisesti kotisaarensa nuorisokoulussa vapaa – ajantoiminnan ohjaajana. Hänellä on satamassa kioski, missä kesäisin työskentelee viisi apulaista. Vilho harrastaa urheilua ja on jäsen paikallisessa jalkapalloseurassa. Hänellä on vene, jolla hän liikkuu ja kalastelee Vätternillä. Hän on tyytyväinen elämäänsä eikä ole kaivanut Suomeen (Christoff 1990, 7).

Tässä Knuuttilan ja Levolan (2000) sotalapsikirjan tarinassa eräs entinen sotalapsipoika muistelee, että päästyään Ruotsiin kaikki muuttui äkkiä huolettoman tuntuiseksi. Kasvatuskodin lähellä sijaitsi pitkä valkoinen uimaranta, siellä hän rakenteli kavereidensa kanssa hiekkalinnoja. Ruotsissa oli kaikkea, mistä ei aiemmin osannut edes uneksia. Mukava kokemus oli esimerkiksi talon kylpyhuone suurine kylpyammeineen (emt. 94).

Tämänkin entisen sotalapsi Kirstin tarinasta voidaan kuulla tyytyväisen sotalapsen ääni. Hänet voidaan ajatella pelastetun elämälle, kun hänet lähettiin Tanskaan lääkärin kehotuksesta. Pian talvisodan puhjettua muiden sodan kauheuksien ja vaivojen lisäksi suomalaisten riesaksi tuli elintarvikepula. Lapsia alettiin lähettää ”lihapatojen ääreen” lääkärien kehotuksesta. Usein heidän lähtösyyksi kirjoitettiin aliravitsemus. On nähty, että turvaan lähettäminen pelasti monen lapsen elämälle. Tämän tarinan Kirsti oli pudonnut talvella jäihin. Lääkäri oli esittänyt, että hänet pitää lähettää parempiin oloihin, muutoin hän kuolee. Kirsti pääsikin matkustamaan kesäkuussa 1942. Ensin he olivat matkustaneet junalla Tampereelta – Turkuun ja sieltä laivalla Tukholmaan, mistä edelleen oli matkustettu Tanskaan. Hänellä jäi mukavat muistot sotalapsiajoiltaan [www ”Sotalapsi numero 2745”. Kirsti Strömberg (2005) Luettu 27.6.2006].

VI SOTALAPSEN IDENTITEETTI

Toisen maailmansodan aikana siirrettiin kymmeniä tuhansia suomalaislapsia turvaan muihin Pohjoismaihin. Heistä tuli maahanmuuttajia, sotapakolaisia. Stuart Hallia (1999) siteeraten voidaan arvella, että sen kaltaisissa tilanteissa jokainen sotalapsi kohtasi klassiset kysymykset: miksi olen täällä ja koska palaan takaisin kotiin? (emt. 10). Identiteetin muodostuminen heille oli ongelmallisempaa, kuin samoissa tutuissa ympäristöissä eläneille suomalaislapsille. Otaksuttavasti muuttuvat elinympäristöt vaikuttivat paljon.

Sota – ajan suuret haitat

Stuart Hall (1999) erottaa kolme erilaista identiteettikäsitystä: valistuksen subjekti, sosiologinen subjekti ja postmodernin subjekti. Valistuksen subjekti perustuu yhtenäisiin yksilöihin, joilla on esimerkiksi järki, tietoisuus ja toimintakyky. Käsitys on individualistinen käsitys subjektista ja hänen identiteetistään. Sosiologinen subjektikäsitys sitä vastoin heijastaa modernin maailman kasvavaa mutkikkuutta. Tämän subjektin ydin muodostuu suhteessa ”merkityksellisiin toisiin”, jotka välittivät subjektille tämän asuttamien maailmojen arvot, merkitykset ja symbolit. Identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Postmoderni subjekti on lähinnä käsitteellistetty subjekti, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Nähtävästi se muotoutuu ja muokkautuu jatkuvassa suhteessa niihin tapoihin, joita me saamme ympäröivistä kulttuureista tai järjestelmistä (emt. 21- 23).

Sotalasten identiteetin muodostumista tarkastelen sotalapsitarinoiden avulla. Niitä tulkiten voi päätellä, että sotalasten identiteetissä häiritseviä olivat heitä kohdanneet monet asuin – ja elinympäristöjen muutokset. Monet heistä olivat evakoita jo kotimaassaan. Toistuvien ympäristönmuutosten voi uskoa olleen häiritseviä pienille lapsille. He matkustivat kulttuurista toiseen sekä omakielisyydestä – toisenkielisiin maihin. Siellä, uusissa elinympäristöissään lapset samaistuivat vuosien saatossa erikielisiin kasvatusvanhempiinsa ja he samastuivat myös toiseen kulttuuriin (Liikkanen 1995, 104.).

Heitä kuljetettiin Suomesta pois ja takaisin. Osa heistä teki sotapakolaismatkojaan useampaan kertaan. Esimerkiksi tämä poika oli kerran Tanskassa ja kahdesti Ruotsissa, joka kerta hänet erotettiin perheestään (Christoff 1990; 24 – 26.). Hän ei ehtinyt kotiutua kunnolla minnekään. Sen voi arvella olleen haitallista hänen identiteettinsä kehityksessä, kun hän koki erokokemuksia moneen kertaan. Esimerkiksi Liikkanen (1995) toteaa, kun lapset kokivat erokokemuksia useaan kertaan, ne saattoivat vaurioittaa heitä (emt. 117.). Myös Penttisen (2004) mukaan keskenkasvuisten siirtelyt paikasta toiseen, saattoivat aiheuttaa heille esimerkiksi heikon itsetunnon (emt. 211).

Identiteetin muodostumisprosessissa sotalapselle ympäristöllä oli suuri merkitys. Ympäristöön jäsentymistä auttoivat heilläkin merkittävät ihmissuhteet sekä asuinympäristön, historian ja kulttuurin tuntemiset. Yhteydestä kulttuuriin voinee mainita, että esimerkiksi Alitolppa – Niitamon (1994) mukaan kulttuuri on tapa ajatella, tuntea ja reagoida. Tapa on opittua ja sitä siirretään seuraavalle sukupolvelle lähinnä symbolien muodossa, jotka ovat tunnusomaisia kulttuurisaavutuksia. Ne ovat konkretisoituneet esimerkiksi erilaisina ihmiskäden töinä, joita on nähtävissä välittömissä asuinympäristöissä. Kulttuuria voidaan ajatella myös eräänlaisena ihmisyhteisön persoonallisuutena. Siihen liittyy esimerkiksi ihmisten elämäntapa ja tavanomainen sosiaalinen käyttäytyminen. Lapsi kasvaa ympäröivään etniseen kulttuuriinsa ja etninen kasvu alkaa jo lapsen perhepiirissä. Hän oppii käyttäytymään mallien perusteella (emt. 19 – 22). Myös Hallin (1999) mielestä kansalliset kulttuurit, joihin synnyttiin, ovat keskeisiä lähteitä identiteetin muodostumissa. Määritellessään itseään voidaan sanoa olevan esimerkiksi englantilaisia, walesilaisia tai intialaisia tai jamaikalaisia. Se on kuitenkin luonteeltaan metaforista. Noita identiteettejä ei ole kirjaimellisesti koodattu geeneihin. Tavallisesti ajatellaan, että ne ovat olennainen osa yksilön luonnetta (emt. 45). Noiden edellä kerrottujen asioiden yhteydessä voinee mainita, että Pohjoismaissa on kulttuurien ja tapojen samanlaisuutta pitkän yhteisen historian takia. Niistä voi mainita nimipäiväin vietot, joita ei vietetä esimerkiksi Englannissa. On myös selvää erilaisuutta. Erilaisuutta ilmenee esimerkiksi kielessä ja sota – aikana erilaisuutta ilmeni sotalasten biologisten vanhempain ja ruotsalaisten kasvatusvanhempain elintasoeroissa (Knuuttila & Levola 2000, 131 – 135.).

Erik H. Erikssonin (1982) mukaan nuori valikoi ja aistii itseään ympäristöään kokevana, identiteetinmuodostumisprosessissa. Identiteetti eli minuus on ihmisen itsestään luoma kuva. Ominaista sille on jatkuvuus, itsensä samana kokeminen. Perheellä ja toveripiirillä on tärkeä merkitys identiteetin muodostumistapahtumassa (emt. 253). Perheissä opitaan myös henkilörooleja, kuten isä, äiti, lapsi 1, lapsi 2 jne. Haitta silloisessa tilanteessa sodalta turvaan lähetetyille lapsille, saattoi olla sekin, kun pienet lapset saattavat ajatella isät ja äidit eräänlaisina stereotypioina (Vilkko 1997, 197 – 198). Vaiva oli sekin, kun silloisilla ruotsalaisilla ja suomalaisilla olivat suuremmat erot. Ne näkyivät silloin erityisesti varakkuuseroissa ja olivat vaivaksi sotalasten Suomeen palauttamisien yhteydessä. Syitä löytyi siihenkin, että isän ja sekä yleensä miehen mallien muodostamiset olivat huonompaa sotalapsille ja myös sotaorvoille. Jo siksi, kun sotalapsille ”isänmallit” olivat vaihtuvia (Penttinen 2004, 84 – 85.).

Eriksonin (1982) mukaan kasvava lapsi kokeilee erilaisia henkilörooleja. Se on osa kypsymistä kohti aikuisuutta. Henkilöroolien kokeilujenkin voi uskoa olleen huonompaa, koska elinympäristöt muuttuivat. Siksi roolimallitkin omien roolien muodostumiselle olivat muuttuvia. Onnistuneen jäsentymisen tuloksena syntyvä identiteetti tuottaa tasapainon ja hyvinvoinnin kokemuksen. Kehitysvaiheen vaarana on identiteetin epäselvyys. Identiteetin etsintään voi kulua vuosia. Joillakin prosessi voi jatkua keski – ikään. Nuoren on luovuttava lapsuuden minäkäsityksestään, joka perustuu samaistumiseen ja moniin ulkonaisiin normeihin. Oman yksilöllisyyden löytyminen oli huonoa. Sekin oli silloin haitta, kun sotalapsen oli vaikea tukeutua kasvatusvanhempiensa psyykkiseen apuun kielivaikeuksien takia (emt. 253).

Kielen merkitystä sotalapsen identiteetin muodostumisprosessissa emme voi sivuuttaa. Puhekieli, jota lapsi alkaa käyttää jokelteluiästä, on apuna hänen jäsentäessään ympäristöään ja omaksuessaan itsensä ensin pienimmän yhteisön eli perheen jäseneksi (Alitolppa – Niitamo 1994, 42.). Puhekielellä hän jäsentää havaintojaan ja kokemuksiaan. Kielen avulla lapsi pystyy tehokkaammin viestimään toiveitaan ja tarpeitaan kuin ei kielellisesti. Liikkanen (1995) arvelee, että jos lapsen kieli jää köyhäksi varsinkin yläkäsitteiden osalta, hänellä ei silloin ole välineitä abstraktiin ajatteluun. Se saattoi esimerkiksi tuoda heikkoja suorituksia koulussa tai lapsi jopa lukkiutui, jonka seurauksena hänelle saattoi muodostua selektiivinen mutismi eli puhumattomuuden tila (emt. 152).

Alitolppa – Niitamo (1994) arvelee kielen olevan kulttuurissaan yleisesti sovitun symbolijärjestelmän. Sillä ihmiset välittävät kokemuksiaan tietyssä maantieteellisessä tai kulttuurisessa yhteisössään (emt. 142 – 143). Äidinkieli koetaan tärkeäksi osaksi omaa kulttuuria ja omaa identiteettiä. Se on myös tunnekieli, jolla tunteet kyetään ilmaisemaan spontaanisesti. Sillä on merkitystä, millä kielellä lapselle on laulettu pienenä. Huonoissa tapauksissa voimakkaasti koettu uusi asuinympäristö toi lapselle kulttuurishokin ja jo kypsempikin lapsi joutui uudelleen kehittymättömän lapsen asemaan. Hän saattoi kokea regression ja avuttomuuden tilan (Alitolppa – Niitamo 1994 24 – 27, 63).

Kielen merkitys identiteetin kehityksessä on siis tärkeää. Kieleen liittyen siitä voi mainita esimerkkinä sen, että minäkäsityksen muodostuminen alkaa niin sanotulla peilisuhteella (Hall 1999, 38 – 39, 258 – 259; Kyntäjä 2002, 34.). Se voi alkaa jo alle 0,5 vuoden ikäisenä. Äiti ja lapsi ”keskustelevat” pelkillä kasvojenilmeillä. Vauva reagoi niihin. Ympäristön palaute eli tuossa tapauksessa äidin ilmeet ovat puhekielen ensi askeleita ja ne muovaavat minäkäsitystä. Myöhemmin äidin ja lapsen väliseen kommunikointiin tulee mukaan sanoja, mutta ympäristön palaute säilyy merkittävänä vauvaiästä – leikki – ikään ja edelleen nuoruuteen. Peilit vain muuttuvat iän myötä (Alitolppa – Niitamo 1994, 42.). Koulussa harmeja saattoi tuoda sekin, kun sotalasta arvosteltiin kielen erilaisuuden perusteella (Tuominen 2005, 196.). Se oli ympäristön negatiivista palautetta vielä kehityttämättömälle, keskenkasvuiselle lapselle.

Liikkasen (1995) julkaisussa entinen sotalapsi, helsinkiläinen psykologi Karl – Erik Kronström muistelee sotalapsiaikojaan ja mainitsee esimerkiksi identiteettiin liittyen, että palattuaan sodan jälkeen Suomeen, hän oli pitänyt itseään kauan aikaa ruotsalaisena ja samaistunut Ruotsiin. Muistelunsa yhteydessä hän muistuttaa, että kieli on merkittävä tekijä persoonallisuuden eheydessä ja miten ihminen kokee itsensä. Sotapakolaisuusajoiltaan hän mainitsee, että silloin monilta lapsilta riistettiin äidinkieli, juuri kun hän oli omaksumaisillaan sen. Hän toteaa, että monista sotalapsista tuli puolikielisiä ja puolikielisyys saattaa vaikuttaa negatiivisesti identiteettikäsitykseen. Ikävänä kokemuksena hän muistelee sitäkin, kun joutui Ruotsissa suomenkieliseen lastenkotiin. Hän menetti siellä ruotsinkielen, joka on hänen äidinkielensä (emt. 118 – 121).

Myös Liikkasen (1995) mielestä kieli on merkittävä persoonallisuuden kehityksen yhteydessä ja siinä miten ihminen kokee itsensä. Iso joukko keskenkasvuisia lähetettiin Ruotsiin ja sieltä takaisin. Kielivaikeuksiin he törmäsivät monet kerrat. Enemmistö sotalapsista omaksui kielen ja kielen muutoksen. Monen osaksi tuli eräänlainen puolikielisyys. Sen takia lapsi saattoi myös kokea perusturvallisuutensa menetyksen (emt. 118). Se nähtävästi oli negatiivista identiteetin muodostumiselle. Monet pienokaisina turvaan siirretyt suomalaislapset alkoivat pitää ruotsinkieltä äidinkielenään. Alitolppa – Niitamon (1994) mukaan äidinkieli koetaan tärkeäksi osaksi omaa kulttuuriperintöä ja identiteettiä. Se on niin sanottu tunnekieli, tunteet osataan ilmaista parhaiten äidinkielellä. Se, millä kielellä on lapselle laulettu vaikuttaa tunneminän muodostumisessa (emt. 40.).

Tyypillistä sotalapsitarinoille, jotka liittyvät identiteetin muodostumiseen on se, että monessa tapauksessa mainitaan heikko itsetunnon kehitys ja siitä seuraava eräänlainen avuttomuuden kokeminen. Penttisen (2004) olettamuksien mukaan sotalapsen heikkoon itsetunnon kehittymiseen vaikutti eniten se, että hän joutui useiden asuinpaikkakuntien ja kotien vaihtumisen takia kokemaan erokokemuksen liian monta kertaa. Se sitten vahingoitti hänen itsetunnon kehittymistään (emt. 167, 211). Usein sotalapsi oli ollut evakko jo Suomessa ja edelleen hänet lähetettiin Ruotsiin tai Tanskaan. Myös sijoitusmaissaan heitä siirreltiin perheestä toiseen. Sekin saattoi ehkä häiritä oman minän tuntemuksessa, kun hän oppi vain jonkin alueen vahvan murteen (Liikkanen 1995, 120.).

Eriksson (1982) mainitsee identiteetin kehittymisessä eheytymisen. Se tapahtuu minäidentiteetin muodostumisprosessissa ennen lapsuuden identiteetin samaistumisen summaa. Nuoresta tulee oman toimintansa kohde. Hän alkaa vaikuttaa itseensä ja kehittää omaa itseään esikuviensa ja ihanteidensa mukaisesti. Keskeinen minäkäsityksen alue on sukupuoli – identiteetin vahvistuminen. Nuoruusiän kehitystehtäviin kuuluu jäsentää ne oman biologisen sukupuolensa mukaisesti. Lapsi samaistuu kumpaankin vanhempaansa, mutta nuori samaistuu omaa sukupuoltaan oleviin (emt. 249 – 250). Myös Kenneth H. Tuckerin (1998) mukaan poika ihailee äitiään, mutta identifioituu isäänsä (emt. 189). Samaistumisesta samaan sukupuoleen voidaan mainita, että toisen sukupuolen tiedostaminen kasvuprosessissa on myös tärkeää. Sotaorvoilla jäi isän kaaduttua puuttumaan miehen malli. Penttinen (2004) kertoo, että eräskin orpotyttö oli pyytänyt naapurin setää olemaan hänelle isä (emt.195).

Lapsen leikki – iän keskeinen kehitysprosessi on samaistuminen eli identifikaatio. Ikävuosinaan 12 – 22 hän elää vaihetta, jota voi sanoa identiteetti vastaan roolien hajaannus. Identiteetillä tarkoitetaan kykyä kokea ja ylläpitää sisäistä yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta. Kehitystä ohjaavat omien tavoitteiden lisäksi perheen, kavereiden ja koulun odotukset sekä erilaisten roolien kokeilut. Identiteetin löytäminen tuottaa elämiseen oman itsensä aitouden (Eriksson 1982, 254 – 257). Nuorella on tarve hyväksyä itsensä. Suojatakseen itseään ympäristönsä paineilta, nuori saattaa omaksua niin sanotun negatiivisen identiteetin. Hän on silloin uhmakas ja hän voi pyrkiä olemaan sellainen kuin hänen ympäristönsä toivoo (Eriksson 1982, 254 – 257.). Hän voi siinä yhteydessä jopa ajautua jengeihin (Kujala 2003, 136). Toisaalta samaistumis – ja eheytymisprosessin aikana kehittyvälle lapselle on tärkeää myös ryhmiin hakeutuminen (Tucker 1998, 194).

Tavanomaisesti sotalapsi joutui herkimmän kasvun aikaan kokemaan erilaisuutta. Erilaisuutta he joutuivat kokemaan silloinkin, kun isä kaatui. Monet heistä olivat sotaorpoja. Sota – aikojen perhemallit olivat vielä vanhanmallisia. Päivyt Penttinen (2004) mainitsee omista kokemuksistaan liittyen erilaisuuteen, ihmetelleensä lapsena, kun hänellä ei ollut isää? Kaikilla naapureiden lapsilla, kun olivat olleet isät (emt. 37 – 38.).

Identiteetin muodostumisesta lapsille on saatavilla monenmoisia tietoja, mutta sotalasten identiteetin muodostumisesta on vähemmän kirjallisuutta. Pohditaanpa siis edelleen identiteettiä muidenkin tutkijoiden näkemyksien avulla, josko niistä olisi apua ymmärtämään sotalapsen identiteetin muodostumista. Esimerkiksi Jarmo Houtsosen (1996) mukaan identiteetti muodostuu kasvuprosessissa. Siihen vaikuttaa ennen kaikkea hänen kulttuurinsa. Kertoessaan tarinaansa elämästään henkilö ilmaisee ja selittää identiteettiään käyttämällä tarjolla olevan kulttuurinsa resursseja (emt. 199). Sotalapsitarinoissa minäidentiteetin muodostumisesta on tavallaan kerrottu hänen tarinassaan. Yksilön pukiessaan näkemyksiään elämästään tarinan muotoon hän tuo siinä esille minä – ja identiteettikuvansa, missä hän hahmottaa valikoivan kuvan itsestään. Samalla hän luo jatkuvasti teoriaa minuudestaan (emt. 24). Identiteetti vastaa kysymykseen, kuka tai mikä joku on ja viittaa erilaisiin merkityksiin, joita ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen. Identiteetti koostuu minä – luonnehdinnasta, joita ovat yhtäältä ryhmäjäsenyyden rakenteellisten piirteiden perusteella muun muassa sosiaaliset roolit. Identiteettiä voidaan pitää myös sosiaalisena konstruktiona (emt. 199).

Hannu Huotelinin (1996) mukaan minä – identiteetti viittaa yksilön omakohtaiseen ymmärrykseen itsestään elämänkertansa puitteissa. Identiteetti viittaa nimenomaan siihen, miten hän hahmottaa itsensä sosiaalisten suhteiden verkossa ja miten hän kokee jäsenyytensä sosiaaliseen rakenteeseen, kun taas persoonallisessa minässä korostuu ihmisen yksilöllinen ainutkertaisuus. Yksilö kertoo elämästään omien yksilöllisten kokemuksiensa viitekehyksessä, miten etsiytyy tiettyyn ikäryhmään, sukupuoleen, sosiaaliseen asemaan ja kulttuuriin kuuluvana. Sosiaalinen identiteetti viittaa siten yksilön tietoisuudessa sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin sisältöihin, kun taas persoonallisuuden identiteetti on yksilön elämän historian tapahtumien ja kokemusten yhdistelmä. Yksilöllinen ja yhteiskunnallinen ovat sisäkkäisiä, saman kolikon eripuolia: maailma on minässä ja minä maailmassa. Hän on samalla syvästi sosiaalinen, mutta myös yksilöllinen. Sosiaalistuminen ei tapahdu yksinomaan roolin ottamisena, vaan myös roolin tekemisenä. Ihminen on tuote ja tuottaja kulttuurissaan, josta ottaa vaikutteitaan. Kertoessaan itsestään, tarinan myötä muodostetaan narratiivinen identiteetti (Huotelin 1996, 24 – 25).

Sotalasten elämään liittyi muutoksia, joissa uuden kulttuurin vieraus vaati opettelua omaksua vieras kulttuuri. Hän eli tavallaan tilanteessa, että elääkö maassa maan tavalla vai ollako oma itsensä? Uusien tapojen opettelu koetteli identiteettiä. Heidän kysymykseensä voimme kuitenkin suhtautua siten, että he olivat jo ikänsä ja kokonsa vuoksi muiden armoilla sekä johdateltavissa. Turvapaikkamaissaan heillä ei ole ollut juuri muita puolustusmekanismeja kuin itkeminen. Silloin, heitä saatettiin alkaa sanomaan ”vaikeiksi lapsiksi”. Hän saattoi itsekin alkaa ajatella, että olen tällainen kun olen. Se muodostui kokemukseksi hänen identiteetistään. Lapsi käyttää kokemustaan ympäristöstä peilikuvana luodessaan kuvaa itsestään (Alitolppa – Niitamo 1994, 32, 42).

Ympäristöjen vaikutuksien voidaan arvella muovanneen merkittävästi sotalapsen minä – identiteetinkehitystä. Elinympäristöissämme kanssaihmiset muodostavat uusia käsityksiä meistä ja me heistä. Tulee muodostumaan uusia ihmissuhdemääritelmiä. Silloin ympäristöjen ”peilien” voidaan arvella olevan myös vaihtuvia (Alitolppa – Niitamo 1994, 42 – 43). Penttinen (2004) esittää, että heikko itsetunto oli monen sotaorvon tiedostamaton ongelma. Vielä aikuisena he pyrkivät töin ja teoin täydellisyyteen, jotta ei jäisi moitteen sijaa. Toivottiin salaa, että joku hyväksyisi ja kiittäisi heitä. Kun sitten sai huomiota, vähäteltiin omia saavutuksia. Orpous merkitsi monelle turvattomuutta, hylkäämisen pelkoa ja ahdistenuisuutta (emt. 86).

Penttisen (2004) mukaan ennen ei juuri haluttu puhua sotaorpoudesta. Se koettiin häpeänä. Siitä ei sen takia haluttu puhua. Yleensä avautumista tapahtui, kun sai puhua muiden samoin kokeneiden kanssa. Nykyisin puhutaan vertaisyhteydestä. Erilaisissa tilanteissa oman menneisyyden häpeäminen on ehkä haitannut sotalapsen ja – orvon itsetunnon oikeaa kehittymistä (emt. 90). Heikko itsetunto oli monen sotalapsen ja – orvon tiedostamaton ongelma. Se enteili turvattomuutta ja hylkäämisen pelkoa sekä ahdistuneisuutta. Heikko itsetunto tarkoitti monelle, etteivät he esimerkiksi uskaltaneet sitoutua pitkäaikaisiin suhteisiin tai he halusivat vaieta menneisyydestään (emt. 86). Ehkä, eräs merkittävä syy siihen, ettei sotalapsista puhuttu juurikaan viime vuosisadalla nähdäkseni oli se, että he eivät halunneet leimautua sotalapsiksi tai sotaorvoiksi. Heitä ehkä voitiin ennen pitää jopa eräänlaisina yhteiskunnan vapaamatkustajina. He elelivät sotien kauden mukavasti poissa sodan runtelemasta Suomesta. Palattuaan Suomeen he saivat sotaorpoavustuksia. Heitä esimerkiksi koulutettiin yhteiskunnan varoilla.

Sotalapset Matti ja Maija Meikäläinen

Matti ja Maija ovat fiktiivisiä, sotalapsitarinoilla luotuja sotalapsia, joiden identiteetin muodostumista tarkastelen tässä luvussa. Heidän sotalapsitarinapohjainen identiteettikuvansa muodostuu useiden samaan kategoriaan kuuluvien tarinoiden avulla.

He elivät elämäntilanteessa, jossa he muuttivat asuinpaikasta toiseen, toiset tekivät sitä useampaan kertaan. Heidän identiteettinsä oli kehitysvaiheissaan. He elivät tilanteessa, että vanhat jo muodostuneet identiteetit olivat rapautumassa. Ne olivat aikaisemmin vakauttaneet heidän, pienten lasten sosiaalista todellisuuttaan. Mutta samalla rapautumiset antoivat tietä uusille identiteeteille, mutta kylläkin saattoivat sirpaloittaa modernia yksilöä yhtenäisenä subjektina. Elämäntilanne heillä saattoi olla se, että oliko eräänlainen identiteettikriisi kehittymässä ja mistä se koostui sekä mihin suuntaan se oli kehittymässä? Sotalasten elämätilanne oli se, että aiemmin vankkoja asemia antaneet luokan, etnisyyden, rodun ja kansallisen kulttuurin maisemat olivat pirstoutumassa. Heidän varhaisempi yhtenäinen subjektikäsite horjui silloisessa tilanteessa (Hall 1999, 19 – 21).

Sotalapset olivat poikkeuksia normaalista (Alitolppa – Niitamo 1994, 32.) turvapaikkamaissaan Ruotsissa ja/tai Tanskassa. Erilaisia he olivat myös turvamaistaan palautettuina Suomessakin. Heillä oli täysin erilainen elämis – ja kokemustausta, kuin muilla sota – ajan kokeilla suomalaislapsilla. Heidän muuttumiseensa turvapaikkamaissaan nähdäkseni vaikutti se, että he olivat olleet nuoria. Heidän keski – ikä sijoittui kuuden vuoden seuduille. Heidän joukossaan oli vastasyntyneitä vauvoja ja vanhimmasta päästä turvaan lähetetyissä oli noin 12 vuotiaita. Keskenkasvuisia hekin vielä olivat. Ensimmäisenä heiltä unohtui kieli (Knuuttila & Levola 2000, 32) tai se jäi kehittymättömäksi. Monille tulivat kielen oppiminen uudelleen eteen, kun heitä palautettiin Suomeen. Kielen merkitystä voidaan painottaa tässäkin yhteydessä. Se oli merkittävä sotalapsen identiteetin muodostumisprosessissa. Identiteetin kehitystä tarkastelun yhteydessä voidaan kertoa tämän Maijan sotalapsikokemuksista. Hänenkin mielestään kielellä oli suuri merkitys. Hän mainitsee, että menettäessään kieltään merkitsi se myös sitä, että menetti minäänsä, persoonaansa. Se oli tosiseikka, jota silloin ei mielletty tärkeänä. Se oli ehkä liian tuntematon asia. Siihen alettiin kiinnittää huomiota vasta myöhempinä aikoina. Muutama kuraattori kulki silloin kodista toiseen ja yritti auttaa suomalaisia vanhempia ja heidän kotiin palaavia lapsiaan löytämään toisensa. Maijan mielestä sellainen apu ei auttanut pitkälle (Liikkanen 1995, 18).

Identiteetin ongelmia löytyi muualtakin kuin kieliongelmista. Esimerkkinä siitä mainitsen, kun kesän 1944 eräällä lapsikuljetuksella ruotsalaiseen Uumajan kaupunkiin tuli kymmenkunta nimetöntä lasta. Heidän henkilöllisyydestään ei saatu selvää, sillä he olivat syöneet lappunsa matkan varrella (Ahola ym. 1991, 145). Sekin oli ongelma, kun osalle heistä sattuivat epäkelvot kasvatusvanhemmat ja huonoa kohtelua joutuivat eräät sotalapset Ruotsissa kokemaan. Esimerkiksi tämän tarinan Maija muistelee, että hänelle kehittyi heikko itsetunto nimenomaan huonon kohtelun takia. Ikävänä hän muistelee sitä, kun oli Suomeen lähdön aika. Hän meni heittämään hyvästit naapurissa asuvalle sisarelleen. Maija jäi leikkimään sinne ja viipyi kasvatusvanhempiensa mielestä liian kauan. Palattuaan hän sai selkäsaunan, jonka koki saaneensa syyttömyyttään. Lisäksi hänen itsetuntoaan nakersi Suomeen saavuttuaan koulukiusaaminen. Hän esittää näkemyksenään, ettei lapsia saisi erottaa vanhemmistaan (Christoff 1990, 9).

Liikkanen (1995) julkaisi sotalapsitutkimuksiaan jo vuonna 1977. Häntä voinee pitää sotalapsiasiantuntijana. Hän on tutkinut sotalasten elämää jo pitemmän aikaa. Hän on itsekin entinen sotalapsi. Esimerkinomaisesti Liikkasen (1995) julkaisussa eräs Maija muistelee sotalapsikokemuksistaan siten, että sotien aikana ja jatkosodan jälkeen, hän matkusti useaan kertaan Ruotsiin ja takaisin. Siitä huolimatta, että vaikka hän oli vasta kolmivuotias matkustaessaan sinne ensimmäisen kerran äitinsä kuoltua vuonna 1944. Hän muistelee, että Ruotsin kasvatusäiti piti häntä lähes kuin omia lapsiaan. Sitä vastoin kasvatusisä oli kieroutunut. Hän yritti hyväillä pienokaista seksuaalisesti väärällä tavalla. Maija ei ole aikaisemmin kertonut siitä kenellekään. Hän kokee sisimmässään, että sotalapsikausi tuhosi hänen tunne – elämänsä. Maija on ollut naimisissa kaksi kertaa. Nykyinen mies ei ole sukupuolisesti aktiivinen, joten hän saa olla rauhassa pitkiä kausia. Lapsuuden haavojensa hän näkee pohjautuvan siihen, että hänet lähettiin äitinsä kuoltua pois. Hän kokee ikävänä sen, ettei saanut kokea vanhempiensa rakkautta. Myöhemmin hänet lähetettiin Suomeen isänsä ja hänen uuden vaimonsa luo. Maija arvelee lapsuudenaikaisen rakkauden puutteen vaikuttaneen häneen niin, että hänestä tuli omille lapsilleen turhankin rakastava ja suojeleva. Hän mainitsee, ettei kaikin ajoin edes malttanut lähteä töihinsä (emt. 16 – 17).

Tämän tarinan Maija – tyttö lähetettiin Ruotsiin viisivuotiaana jatkosodan aikana 1942 ja kotiin vuonna 1943. Uudelleen hänet lähettiin Ruotsiin vuonna 1944. Rauhan tultua hänet palautettiin Suomeen, mutta hän palasi Ruotsiin. Hänellä on ollut psyykkisiä vaivoja. Hän ei syytä niistä kasvatti – eikä biologisiavanhempiaan. Hän vain toteaa, että:

Vika ei suinkaan ollut yksinomaan heissä, koko tilanne oli niin mahdoton, että se turmeli monen lapsen elämän (Liikkanen 1995, 55).

Ehkä heikon identiteetin muodostumisessa vaikutti osaltaan myös sekin, että lapsen odotettiin olevan kiitollisuudenvelassa ruotsalaisille kasvatusvanhemmilleen. Mainitun asian jatkuva mietintä saattoi häiritä hänen psyykessään. Sotalapsia muistutettiin ja heidän odotettiin osoittavan kiitollisuutta siitä, että he olivat olleet ikään kuin etuoikeutettuja, kun olivat päässeet Ruotsiin (Liikkanen 1995, 61.). Ristiriitoja tunne – elämään edellä mainittu ajattelutapa, saattoi tuoda esimerkiksi tälle sotalapsitytölle, joka muistelee, että hän oli syyttänyt itseään Ruotsiin lähettämisestään. Hän arvelee, että oli ehkä ollut kotonaan niin tuhma, että hänet oli siksi lähetty pois (Liikkanen 1995, 62 – 63).

Sotalapsissa oli runsaimmin heitä, jotka joutivat pakenemaan sodan jaloista luovutetusta Karjalasta. Ehkä silloin oli järkevää lähettää heitä saman tien Ruotsiin. Tuomisen (2005) kirjan tarinan, eräs alkujaan karjalainen, evakkotyttö Maija, muistelee sotalapsiaikojaan siten, että Ruotsista hänellä ei ole ikäviä muistoja. Paluumatkaansa laivalla myrskyisällä merellä Merenkurkun yli Vaasaan, hän muistelee järkyttävänä. Hänen kotimatkallaan uudella kotiseudullaan Etelä – Pohjanmaalla, oli sattunut eräs epämiellyttävä kokemus, joka jäi hänen muistiinsa vuosikymmeniksi. Tuntematon mies oli pimeässä pysäyttänyt heidän hevosen ja kysellyt: ”Näkyikö valkeaa tyynyä tiellä?” Lisäksi, hän oli joutunut koulussa opettajansa kiusattavaksi huonon suomenkielensä takia. Tarinassaan hän muistelee, että näkee vieläkin painajaisia edellä mainituista ikävistä kokemuksistaan (emt. 196). Tyttö oli sodan moneen kertaan paikasta toiseen heittämä. Hän oli alkujaan karjalaisia evakoita, joka oleskeli sotalapsena Ruotsissa ja joutui palaamaan sieltä hänelle entuudestaan vieraaseen maakuntaan Etelä – Pohjanmaalle.

Usein kielen huono osaaminen vaikutti sotalapsen syrjäytymiseen. Erityisesti sitä koettiin koulumaailmassa. Itsetuntokin pyrki jäämään sen takia heikoksi. Myös muillakin tavoilla huono kielitaito haittasi Suomeen palanneen sotalapsen elämää. Elämä jäi pintapuoliseksi ja vajavaiseksi huonon kielitaidon takia. Siitä puuttui syvän elämän kokeminen ja täydellisyys. Tavallisilla ruokakauppa – asioillakin hän saattoi joutua käymään useampaan kertaan, yhden reissun sijasta. Esimerkiksi tämän tytön sijaisvanhemmat olivat toimittaneet hänet ostamaan leivoksia pienen kotikauppalansa leipomosta. Tytön ensimmäinen ostosmatka epäonnistui, kun oikeat sanat eivät muistuneet mieleen. Toisella kauppamatkallaan hän ei alkanut lainkaan puhumaan, oli vain osoittanut sormellaan haluamiaan leivoksia (Erving – Odelberg 2005, 115.).

Identiteetin muodostumista voi valottaa lisää muillakin tarinoita. Eräänä päivänä tämän tytön ruotsalainen kasvatusisä oli kysellyt hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan esimerkiksi, että halusiko hän jäädä Ruotsiin ja tulla adoptoiduksi sinne? Hän muistelee vastanneensa: ”Minä olen suomalainen ja haluan mennä takaisin omaan maahani vaarin luokse”. Entinen sotalapsityttö arvelee mainittujen varhaisten tapahtumien liittyneen merkittävänä osana hänen identiteettinsä muodostumiseen. Ruotsin isä antoi ylpeyden kuulua taistelevaan kansaan ja ylpeyden olla taipumatta vaikeissa tilanteissa sekä ylpeyden jatkaa taisteluaan eteenpäin. ”Kasvatti – isäni voimisti minun suomalaista identiteettiäni ja ylpeyttäni olla suomalainen”; kertoo hän (Erving – Odelberg 2005, 89 – 90).

Monille sotalapsille kertyi ikäviä, sisintä vaurioittaneita kokemuksia, mutta eivät niitä kaikki muihin Pohjoismaihin turvaan lähetetyt suomalaislapset joutuneet kokemaan. Esimerkiksi Liikkanen (1995) mainitsee, etteivät suinkaan kaikkien lasten Ruotsin – /Tanskankokemukset vaurioittaneet lasta. Osalle lapsista turvassa oleskelu oli ollut kuin kylämatka naapurimaahan (emt. 113.). Sotalapsen identiteettikategoriaan liittyvissä tarinoissa on useita toisistaan poikkeavia tarinoita. Myönteisistä kokemuksista kerrotaan esimerkiksi seuraavassa tarinassa, missä entinen sotalapsi Maija mainitsee omista tunnoistaan, että itsenäistyminen hänelle tuli hirveän aikaisin. Tarinoitsijarouva muistelee, ettei hän osannut pelätä minkäänlaisia tilanteita (Knuuttila & Levola 2000, 147).

Myönteisenä tarinana voidaan esittää seuraavakin. Syntymästään saakka sairastellut tyttö oli lähetty jatkosodan aikana isänsä kaaduttua toipumaan järkytyksestä ja saamaan parempaa hoitoa Ruotsiin. Hän mainitsee, ettei parantunut siellä, mutta sai hyvää hoitoa. Myönteisenä hän pitää sitäkin, että jatkosodan jälkeen Suomeen palattuaan, hän sai sveitsiläiset kummit. Hän kokee sisimmissään, ettei hänelle jäänyt mitään ongelmia sotalapsiajoistaan Ruotsissa (Penttinen 2004, 167 – 168). Tuomisen (2005) toimittaman kirjan eräs entinen sotalapsityttö muistelee myös, että hänellä on ainoastaan hyviä muistoja sotalapsikaudeltaan Ruotsista. Erityisesti hän iloitsee siitä, ja pitää elämänsä rikkautena sitä, että on saanut elämässään nähdä sekä kokea kaikenlaista (emt. 195).

Sotalapsi Matin identiteetin muodostumisista löytyy myös eräitä pieniä tarinoita. Eräässä niistä entinen sotalapsi Matti muistelee kokemuksiaan ja pohtii sitä, että hän oli Ruotsissa ihmisen kasvun kannalta ajatellen ne herkimmät vuodet, jolloin luodaan identiteettiä. Hän tarinoi, että kun hän seuraa urheilua. Hän huomaa olevansa enemmän ruotsalainen kuin suomalainen. Mainitun tunteen Matti mainitsee muuttuneen vanhemmuuden. Yhden ruotsalaisen kaveriporukan jäsenen kanssa hän on edelleen yhteydessä. Matti mainitsee, että viimeksi kuluneen talven aikana hän on käynyt läpi sotalapsikokemuksiaan. Hänelle tulee Sotalapsi – lehti, missä käsitellään myös identiteettikysymyksiä. Matti ei koe saaneensa vaurioita sotalapsiajoiltaan. Hän on työskennellyt Suomessa putkiasentajana ja toteaa, että hyvin on mennyt (Tuominen 2005, 187 – 188).

Tämä Matti muistelee sotalapsiaikojaan arvellen, että hänellä on ollut eheä persoonallisuuden kehitys. Syynä siihen oli, että hän sai paljon rakkautta kasvattipaikassaan. Matti lähettiin sodalta turvaan Tanskaan noin 2,5 vuotiaan kaksoisveljensä kanssa. Isä oli niinä aikoina rintamalla ja äiti huolehti yksinään suuresta, yhdeksänlapsisesta perheestään. Tanskassa, kasvattiperheen noin 20 vuotta Mattia vanhempi tytär tuli suomalaisen sotalapsen ”äidiksi”. Matti muistelee tarinassaan, että hän sai perheessä osakseen paljon hellyyttä. Sotien jälkeen hänen biologinen isänsä vieraili Tanskassa ja totesi matkallaan, että pojalla olivat siellä hyvät olot. Matti adoptoitiin Tanskaan. Hän toteaa kertomuksensa yhteydessä, että elämä on ollut hänelle hyvä ja hän kokee, että oli silloin ollut etuoikeutettu, kun hänet lähettiin sotalapseksi Tanskaan (Liikkanen 1995, 183).

SOTALAPSITUTKIMUKSEN YHTEENVETOA

Toisen maailmansodan sotatapahtumat koskettivat koko Suomen kansaa. Sotamuistoja on kaikilla sota – ajat eläneillä ja kokeneilla suomalaisilla. Suomalaisten sotalasten erilaisuus näkyy siinä, että heillä on muistoja sotapakolaisuudestaan Ruotsista ja/tai Tanskasta. Heidän sotalapsuusmuisteluidensa pohjalta on koottu muutamia sotalapsikirjoja. Ne ovat toimineet tutkielmani tarinalähteinä muodostaessani sotalapsityyppejä ja kuvatessani heidän identiteettiään.

Mitä sotalapsitarinoista nousi esille?

Sotalapsi – ilmiö pohjautui ehkä siihen, kun Ruotsi halusi auttaa maailmansotaan joutuvaa Suomea, pohjoismaista veljeskansaansa tavalla, että he itse avustamisestaan huolimatta kykenivät säilymään puolueettomana maana. Ottamalla runsaasti suomalaislapsia hoitoonsa, ruotsalaiset vapauttivat runsaasti suomalaisnaisia erinäisiin töihin, joita tehden he puolestaan vapauttivat runsaasti suomalaisia miehiä aseelliseen sotapalvelukseen. Silloin ilmeni elintarvikepulaa ja sairauksia heti talvisodan puhjettua, suomaislapsilla arveltiin olevan paremmat olot muissa Pohjoismaissa. Suomalaisista sotalapsista mainitsen, ettei heitä nähdäkseni voida verrata esimerkiksi vietnamilaisiin tai Bosnian sotapakolaisiin. Heidän kokemusmaailmansa elettiin erilaisessa aikakontekstissa.

Yhteenvetona mitä sotalapsikirjojen sotalapsitarinoista, – narratiiveistä jäi käteen, voin mainita esimerkiksi, että lyhyydestään huolimatta niissä kuvataan yleispiirteisesti Suomen talvi – ja jatkosotaa. Ne luovat myös kuvan toisen maailmansodan ajan suomalaisesta sotalapsi – ilmiöstä. Tarinoissa tarinoidaan esimerkiksi pelosta, juurettomuudesta, koulukiusaamisesta mutta myös tyytyväisyydestä. Niissä kerrotaan sopeutumisesta vieraisiin oloihin. Lähteminen jonnekin on tarinoissa erityisen korostunutta (Huttunen 2002, 175.) ja eräät tarinoitsijat kokevat edelleenkin olevansa kuin matkalla jonnekin.

Sotalapsitarinoista voi lukea senkin, että he alkavat olla eläkeläisiä. Esimerkiksi tammikuussa vuonna 1941 syntynyt saavutti 65 – vuoden kansaneläkeiän vuoden 2006 tammikuussa. Enemmistö sotalapsista syntyi vuosina 1934 – 1938 (Liikkanen 1995, 173). Tarinoista ilmenee myös sitä, että ne ovat heidän muisteltuja ja myöhemmin tarinoituja muistojaan. Jotkut heistä ovat kylläkin pitäneet päiväkirjaa jo lapsuudestaan alkaen. Nykyisin, vuosituhansien vaihteissa he muistelevat sotalapsiaikojaan sotalapsikirjojen sivuilla. Ensin jopa ajattelinkin muodostaa kuudennen sotalapsityypin eli eläkeläisen, nykypäivien sotalapsityypin. Tavallaan heidän tarinoitaan voikin ajatella tarinatyyppikategorialtaan ”nykypäivän sotalapsityypin” tarinoinniksi. Muisteluissaan he muistelevat menneitä, mutta fyysisesti he elävät tätä päivää. Joidenkin entisten sotalasten tämän päivän tarinointejaan voidaan tavallaan myös luonnehtia heidän eläkeläistoiminnakseen.

Suomen historiasta löytyy ”valkoisia sivuja”. Suomalaisesta informaatioyhteiskuntaa tarkastellessa voi jopa ihmetellä, että miten tiedetään niin vähän maan lähihistoriasta? Eräskin Kujalan (2003) julkaisussa tarinoiva sotalapsuuden kokenut mies mainitsee, että ”Sitä minä haluaisin korostaa, että koulukirjoissa olisi enemmän asiaa sota – ajasta. Esimerkiksi sotalapsista niissä ei kerrota yhtään mitään ja se on valitettavaa” (emt, 134). Muutamat sotalapsitarinoitsijat mainitsevat, ettei sotalapsiasiaa saisi unohtaa. Myös joidenkin tutkijoiden mielestä heidät on unohdettu tai haluttu unohtaa (Malmi 2001, 11). Knuuttilan ja Levolan (2000) mukaan osaltaan entisten sotalasten omaankin muistamattomuuteen on vaikuttanut se, ettei asiasta ole juuri puhuttu (emt. 34).

Sotien jälkeen jäi asioita, joista suomalaiset näkivät silloin paremmaksi vaieta, olla hiljaa. Siinä on ehkä merkittävä osasyy, että sotalapset jäivät unholaan. Ilmenee sitäkin, että Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheim ja kansan syvät rivit olivat ikään kuin hiljaa sopineet keskenään, että vaietaan sota – aikojen ikävimmistä asioista ja kokemuksista. Sotalapsitarinoista paljastuu sitäkin, etteivät sotalapsetkaan itse halunneet varhaisemmin erottua muista tai muusta yhteiskunnasta. He elivät omissa oloissaan muussa yhteiskunnassa, työtään tehden kuin muutkin ihmiset (Penttinen 2004, 86).

Knuuttila ja Levola (2000) kuvaavat entisten sotalasten varhaisempia sota – aikojen muistoja ikään kuin ”lukituiksi muistoiksi”. Nykyisin, kun tapahtuneisiin on saatu riittävästi etäisyyttä, muistoja on alettu tuoda esille lukkojen takaa. He arvelevat entisten suomalaisten sotalasten muistamattomuuden syyksi sitäkin, ettei sotalapsilla ole aiemmin ollut yhteistä toimintaa (emt. 159 – 160). Penttinen (2004) esittää julkaisussaan, etteivät he varhaisemmin yksinkertaisesti halunneet leimautua sotalapsiksi tai – orvoiksi. Mieluummin he siis halusivat vaieta menneisyydestään. He eivät halunneet erottua ja olla erilaisia (emt. 86.). Se myös nähdäkseni vaikutti muistamattomuuteen, että pian sodan jälkeen hävityt talvi – ja jatkosota sekä ankarat rauhaehdot järjestivät silloista kollektiivista muistia, että sotien aikojen ikäviä tapahtumia haluttiin unohtaa. Unohtamisessa nähdäkseni auttoi suomalaisten miesten ja naisten kiihkeä jälleenrakennustyö.

Arvelen entisten suomalaisten sotalasten muistinpalautumisien syiksi ennen kaikkea sitä, että he alkavat olla eläkeläisiä. Heillä on aikaa muistella menneitä. Heille on kertynyt myös yhteistä toimintaa, mikä tuottaa esimerkiksi erilaisia sotalapsidokumentteja, lähinnä sotalapsitarinoina. Entisillä suomalaisilla sotalapsilla on valtakunnallinen keskusjärjestö. Se on yhteydessä muihin Pohjoismaihin ja muuallekin maailmaan. Järjestö julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Sotalapsi – lehteä [www ”Tietoa yhdistyksestä” (2006); www ”Sotalapsi – lehti” (2006) Luettu 23.3.2006]. Nähtävästi Sotalapsi – lehti vaikuttaa omalta osaltaan entisten suomalaisten sotalasten aktiivisuuteen. Joissakin sotalapsitarinoissa mainitaan luettavan säännöllisesti lehteä. Eräänä hyvänä esimerkkinä suomalaisten entisten sotalasten sotalapsiyhdistystoiminnasta, voinee mainita sotalapsipatsaan paljastustilaisuuden Haaparannassa 26.4.2004. Tilaisuuteen olivat osallistuneet esimerkiksi Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja Suomen presidentti Tarja Halonen sekä runsaasti entisiä suomalaisia sotalapsia [www ”Sotalapsipatsaan paljastus Haaparannassa 2004”. (2004). Luettu 27.6.2006].

Toiminnan viriämiseen syitä pohtiessa, nähtävästi osaselitys entisten sotalasten aktiivisuuden viriämiseen ja haluihin jakaa yhteisiä kokemuksiaan, saattaa löytyä heidän lapsuuden aikaisten hylätyksi tulemisen peloistaan. Esimerkiksi Kujala (2003) otaksuu, kun sotalapsuuden kokeneilla nousee muistoja ja muistikuvia varhaisesta lapsuudestaan, niissä on kytköksiä lapsuudenkokemuksiin ja – tapahtumiin. Tavanomaisesti sotalapsille oli ollut tyypillistä kokea pelko tulla hylätyksi. Eläkeläispäivillään, kun heillä on aikaa ja he elelevät yksinään tai pienissä perheissään. Heillä on alkanut ilmetä samanlaisia hylätyksi tulemisen pelkoja, kuin oli ollut sotalapsena. Ehkä hyvänä terapiana siihen toimiikin hakeutuminen toisten sotalasten seuraan ja yhteisiin tapaamisiin (emt. 54).

Ehkä voidaan tässä yhteydessä suomalaisten sotalasten toisen maailmansodanjälkeistä, vuosikymmeniä kestänyttä hiljaisuuden, puhumattomuuden ja muistamattomuuden tilaa pohtiessa projisoida marxilaista alkuperää olevaan yleiseen modernin yhteiskunnan muuttumisen teoriaan (Roos 1985, 59 – 60.). Ihmisyhteiskunnat elävät välillä nopeammassa tai hiljaisemmassa muutoksessa, mutta aina ne elävät jonkinlaisessa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Niiden mukana muuttuvat myös yksilöiden ja yhteisöiden erilaiset arvostukset – ja suhtautumiskysymykset.

Yhteiskunnan jonkinasteisen muuttumisen ja marxilaisen muuttumisteorian selvittelyn avuksi voitaisiin esimerkiksi silmäillä nykyisen vuosituhansien vaihteen suomalaista informaatioyhteiskuntaa. Tarkastellessa vanhoihin aikoihin ja asioihin liittyviä yhteiskunnallisia ilmiöitä, ehkäpä antoisampaa on silmäillä myös niin sanottua 1960 – luvun suomalaista radikalismin aikakautta. Mainittua ilmiöitä tarkastellessa uskaltaa päätellä, että tavanomaisesti yhteiskunnalliset tapahtumat järjestävät kollektiivista muistia. Osa suomalaisista eli silloin tyypillistä radikalismin aikaa, mutta suurin osa suomalaisista eli eräänlaista nostalgian aikaa. Siihen nähtiin liittyvän yhteiskunnallisen sosiaalisen eheyden ja varmuuden. Ehkäpä pian sodan jälkeen tai muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, suurempi äänen pitäminen sodan jälkeen vaietuista asioista olisi tuonut pelon saavutetun yhteiskunnallisen illuusion ja nostalgian pirstoutumisesta. Saavutettu nähtiin kultaisena aikana, joka voi huonossa tapauksessa vaihtua tuntemattomaksi maailmaksi (Kujala 2003, 45 – 46.). Nähtävästi pian sodan jälkeen muistia järjestivät myös hävitty sota ja kiihkeä jälleenrakennus sekä halu elää sotien takia menetettyjä vuosia.

Hiljaista onkin ollut sotalapsista kirjoittelut ja erityisesti tutkielmien laatimiset. Penttinen (2004) asettaa erääksi rajapyykiksi talvisodan päättymisen 64 – vuotuisjuhlan 13.3.2004 esittäen, että sitten sitä alettiin kirjoittaan sotalapsistakin (emt. 171). Ehkä rajapyykkiä voi pitää keinotekoisena. Hänen kirjansa on vuodelta 2004. Knuutila ja Levola julkaisivat sotalapsikirjansa jo vuodelle 2000. Liikkanen julkaisi toisen sotalapsikirjansa vuonna 1995 ja hän oli kirjoittanut ensimmäisen version siitä vuonna 1977.

Sotalapsitarinatyyleistä

Sotalapsitarinat ovat omintakeisia entisten suomalaisten sotalasten muisteltuja kertomuksia. Ne muodostavat oman tarinatyylikategorian. Tyypillistä niille on menneiden kokemusten muistelu ja ne ovat tuotettu ja julkaistu tarinamuodoissaan. Tyypillisesti niistä nousee esille sotalapsia kohdanneet rajut elämänmuutokset (Hänninen 1999, 72 – 73.). Tarkastellaan siis seuraavaksi lähemmin sotalapsitarinain tekstityylejä. Tarinapohjaisen tutkimusraportin kirjoitan tekstityylillä, joka näyttää myötäilevän parhaiten tarina – aineistoni tyyliä. Esimerkiksi Tutki ja kirjoita – kirjan mukaan teksti – ja tyylilajeista puhuttaessa, tehokkaasta tieteellisestä tekstityylistä voidaan sanoa, että se on yksinkertaisen selvää, täsmällistä sekä vakuuttavaa. Ominaista sille on hyvän yleiskielen ja asiatyylin olemus. Tieteellisen tyylin ominaisuuksiin kuuluu oleellisesti myös luettavuus. Helppolukuisuus, täsmällisyys ja ymmärrettävyys ovat sen perimmäisiä tavoitteita (Hirsjärvi ym. 2005, 263).

Pauli Saukkonen (2001) arvelee, että tekstilajit, genret ovat suhteellisen vakiintuneita temaattisen sisällön, tyylin ja kokonaisrakenteen ilmaisutyyppejä. Yleensä tekstityyppi tarkoittaa genren tiettyä rakenteellista ominaisuutta eli se voi olla kertova, kuvaileva tai perusteleva. Kaunokirjallinen tarina ei ole tekstimerkitykseltään reaalinen, prosessuaalinen, spesifinen tai lopullinen tarina (emt. 60, 142, 145, 159). Tekstityyli on tietyn vakion vaihtoehtoinen variaatio. Se on tietyn sisällön muotoilua vaihtelevin osasisällöin. Variaatio ei ole synonyymistä, vaan se on aina eri merkityksellistä. Tyylissä on kyse kaikentasoisesta syntagmaattisesta muotoilusta, joka syntyy valinnasta paradigmaattisten vaihtoehtojen välillä. Valinta riippuu kulloisestakin tilannekehysnäkökulmasta ja joistakin osatekijöistä (emt 190). Saukkosen (2001) mielestä esimerkiksi yleisessä saksalaistyylisessä tutkimuksessa tyyli käsitellään tavanomaisesti juuri muotoiluksi. Muotoilu ei koske vain ilmaisutasoa, vaan myös semantiikkaa. Se on sekä sisällön että muodon muotoilua (emt. 146 – 147). Kenneth H. Fairloughin (1995) mukaan interpersoonallinen merkitys teksteille on merkittävä. Se nimenomaan luo tekstityylin (emt. 60).

Käsityksiä siitä, mikä on tekstilaji, genre, lienee lähes yhtä monta kuin käsitteiden määrittelijääkin. Eräs määritelmä on, että tekstilaji on tunnistettavissa oleva kommunikatiivinen tapahtuma, jota luonnehtii se, että yhteisön jäsenet ymmärtävät samankaltaisesti lajiin kuuluvien tekstien kommunikatiiviset päämäärät. Yhteisöt syntyvät tekstilajien ja muun kielellisen toiminnan varaan (Heikkinen ym. 2000, 66).

Eräs yleistys on, että tekstityylilaji on tietynlaista sosiaalista käytännettä palveleva kielenkäyttötapa. Eräiden mielipiteiden mukaan tekstilajit ovat sanatonta tietoa, jota tekstin tuottajat ja lukijat käyttävät hyväkseen toiminnassaan. Tekstilaji on siis analysoitavissa lähinnä yhteisön toimintaa kuvaavien käsitteiden avulla, mikä erottaa sen rekisteristä, joka on kuvattavissa kieltä ja merkityksiä koskevien käsitteiden avulla (Saukkonen 2001, 143 – 144.). Tekstintutkimuksessa tekstilaji on tutkimuksen kohde eikä tiedetty kategoria. Ei tulkita oletetun tekstilajin erityispiirteitä, vaan kysytään, mitä joillekin teksteille yhteisiä piirteitä tekstit sisältää (Heikkinen ym. 2000, 66).

Tekstilajit rakentuvat jaksoittain. Niiden tarkoituksena on määrittää osat, jotka muodostavat kokonaisuuden ja samalla selittävät ne osat, jotka liittyvät toisiinsa muodostaessaan kokonaisuuden. Siihen päästään luokittelemalla, jota voidaan tehdä muodollisin ja funktionaalisin perustein. Muodollisessa perusteessa teksti jaetaan esimerkiksi lukuihin ja kappaleisiin ja funktionaalisessa se jaetaan osiensa tehtävien mukaisiin luokkiin. Tekstilaji saadaan määriteltyä pakollisten skemaattisten rakenne – elementtien perusteella, kun taas yksitäisessä tekstissä voi olla muitakin valinnaisia elementtejä. Näin on erotettavissa tietyn tekstilajin rakennepotentiaali ja aktuaalinen rakenne. Tekstilajit ymmärretään kielenkäytön tapana, jolla saadaan tehtyä tiettyjä asioita, voidaan puhua esimerkiksi tekstilajeista: novelli, romaani, elämänkerta, balladi, sonetti, faabeli. Mainitut ovat kirjallisuuden tekstilajeja. Populaarinkirjoituksen tekstilajeja ovat: manuaali, sanomalehtiartikkeli, aikakausilehtireportaasi, resepti. Opetuksen tekstilajeihin kuuluvat: luennointi, esseen kirjoittaminen, seminaari, kuulustelu. Jokapäiväiseen tekstilajiin miellettäviä ovat: ostaminen ja myyminen, tiedon etsiminen, tarinan kertominen, juoruilu, mielipiteiden vaihto, chattailu ja niin edelleen (Heikkinen ym. 2000, 66).

Sotalapsitarinalähteinäni toimii myös kaksi tavanomaista kaunokirjallista romaania, joiden kirjoittajat ovat Erving – Odelberg ja Pehkonen. Paula Lyytikäinen (2005) mainitsee, että sama kirja voi sisältää useita erilaisia tekstityylilajeja. Lajiteorioiden tarpeettomuutta onkin joskus perusteltu, sillä että nykykirjallisuus sisältää monta tyyliä ja tyylit ovat sekoittuneet (emt. 10 – 11). Sotalapsitarinoista koottujen kirjojen voi nähdä sisältävän erilaisia tekstityylilajeja, mutta yleisellä tasolla, niitä voidaan ajatella elämänkertatyylisiksi (Vilkko 1997, 90). Yksi teos voi siis sisältää useita erilaisia tekstityylejä. Esimerkiksi sotalapsikirjasta ”Hälytys, välähdyksiä sotalapsen elämästä” löytyy asia –, kaunokirjallisen – ja runotyylilajit. Asiatyyliseksi voidaan ajatella tekstiä, missä pohditaan esimerkiksi omaa suhdetta arkipäivän todellisuuteen (Heikkinen ym. 2000,66.). Seuraavassa on esillä tekstiesimerkki, jota voidaan luokitella asiatyyliseksi:

Muutama kuukausi sitten isä – Axel ja vaari keskustelivat puhelimessa. Olimme yksimielisiä siitä, että halpa ja hyvä opintie minulle olisi sairaanhoitajakoulu Ruotsissa (Erving – Odelberg 2005, 139).

Yleisellä tasolla lähdekirjoja voidaan sanoa sotalapsikirjatyylisiksi. Yhteistä niille on kuvitus, joskin siinä on eroja. Kirjojen ilmiasuihin ovat nähtävästi vaikuttaneet tuottamisen olosuhteet. Uudemmissa on värikuviakin vanhojen mustavalkoisten valokuvien, useimmiten käytettyjen, niin sanottujen SA – kuvien (Suomen armeija) lisäksi. Osaa, sotalapsi – ja sotaorpojulkaisuista voi pitää tutkielmatyylisinä julkaisuina.

Kerron edelleen lisää sotalapsikirjojen tekstityyleistä. Esimerkiksi Sisko Isomaa (2005) mainitsee agraarisenidyllintyylin. Tyypillistä sille on aikakäsityksen muovaaminen kuvauksille, joissa tila pienentyy lukijan silmissä rajoittuneeksi pienoismaailmaksi, missä sukupolvet elävät toinen toisensa jälkeen elämän perusrealiteettien mukaan, luonnon rytmittämää elämää. Idyllityylille luontaisia ilmentymiä ovat idylli, rakkaus ja perhe (emt. 129, 144). Tyypillisestä idyllisestä tekstityylistä esitän otteen Knuuttilan ja Levolan (2000) toimittamasta sotalapsikirjasta, missä eräs entinen sotalapsipoika muistelee Ruotsissa viettämiään onnellisia sotalapsiaikojaan. Hänelläkin oli ensin sinne mentyään ollut surkeaa. Poika oli illalla itkenyt itsensä uneen.

Mutta sitten tuli aamu, elämäni ihanimpia aamuja. Kun heräsin, auringon valo sirottui huoneeseen. Ikkunasta näin miten Lydia – mamma syötti esiliinastaan kanoja ja hanhia. Juoksin yöpaidassani rappusille. Pääskyjä lensi taivaalla ja Edward – setä tuli hevosrattailla tietä. Minä juoksin mamman luo ja rupesin syöttämään hanhia (emt. 49).

Sotalapsitarinoita olen keräillyt myös internetistä. Internetistä keräämäni sotatarinat ovat melko uusia. Ne ovat uudehkon tietotekniikan tuotteita. Ne ovat menneistä tapahtumista lyhyesti kertovia, pienin kappalein ja kuvitettuja. Ehkä siksi, kun tietotekniikka suo siihen hyvät, helpohkot mahdollisuudet ja sanotaan niinkin, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ominaisesti niissä muistellaan menneitä sotalapsiaikoja.

Luotettavuus

Tutkielman tekoprosessissa alusta – loppuun ajatellaan sen luotettavuutta. Aineisto tosin saattaa rajoittaa. Entisten sotalasten kaukaisten muistojen pohjalta syntyneiden tarinoiden luotettavuuden voi mielestäni kyseenalaistaa. Jo siksikin, että he olivat kovin nuoria tapahtumien aikoihin. Luotettavuuden voi arvella liittyvän myös tutkijan tutkimusotteeseen. Validiutta onkin syytä ajatella jo kerätessä aineistoa, että toteutuuko se? Tutkielma on työstettävä reflektoiden. Tutkijalla on luonnollisesti halu välttää virheitä, mutta silti luotettavuus on kyseenalaistettava (Hirsjärvi ym. 2005, 216 – 217).

Senkin voi ajatella häiritseväksi, että nuoria olivat turvaan lähetetyt lapset sota – aikojen tarkkojen tapahtumien muistelijoiksi. Esimerkiksi Penttinen (2004) mainitsee, ettei monellakaan heistä ole omakohtaisia muistikuvia niiltä ajoilta. Yleensä monet heistä ovat eläneet varhaisen lapsuutensa tapahtumat äitinsä kautta. Useilla heidän äideillään ja vanhemmilla sukulaisillaan on muistikuvia sotalasten isistä ja sota – aikojen tapahtumista (emt 211). Nuoria olivat turvaan lähetetyt iältään. Muun muassa Liikkanen (1995) on tilastoinut heitä ja todennut heidän enemmistönsä olleen noin kaksivuotiaasta – seitsemänvuotiaisiin, keski – iän mediaani oli ollut kuusi vuotta (emt 173.). Se tarkoittanee sitä, ettei heillä voi olla selkeitä muistoja varhaisen lapsuutensa tapahtumista. He elivät sodan viitekehyksessä, myös sen voi arvella järjestäneen heidän muistiaan. Muisti pyrkii valikoimaan. Se on eräs ihmisen suojakeinoista. Usein ikävimmät muistikuvat karsiutuvat pois. Muisti tukahduttaa myös ikäviä muistoja. Se helpottaa, kun ei tarvitse elää jatkuvasti kaikki ikävät muistot taakkanaan (Kujala 2003, 60).

Toisaalta ongelmana voidaan ajatella sitä, kun entiset sotalapset muistelevat yhdessä menneitä. Heidän muisteluihinsa ja erityisesti muistojensa kerrontaan voi vaikuttaa kollektiivinen muisti. Omiin tarinoihin saattaa sekoittua muidenkin kokemuksia (Kujala 2003, 53.). Sitä voi pitää jo häiritsevänä, kun sota – aikoihin liittyi paljon samanlaisia sota – ajan kokemuksia, jotka koettiin lähes samanlaisina jokaisessa suomalaisessa kodissa. Isät olivat sodassa. Oli pommituksia, sairautta ja elintarvikepulaa. Äidit olivat poissa kotoaan, toimiessaan lottina tai erinäisissä sotateollisuuden töissä. Miehiä kaatui ja haavoittui. Vanhukset joutuivat huolehtimaan kaatuneitten poikiensa perheistä. Lapsia joutui hyvinkin nuorina raskaisiin töihin. Esimerkiksi Kujala (2003) kertoo siitä, kuinka nuorina he olivat joutuneet äestämään yksinään hevosen kanssa (emt. 160, 170).

Valokuvat, kirjeet ja historialliset dokumentit sekä arkistolähteet ovat hyviä apuvälineitä, kun halutaan esittää fakta – asioita sotalapsitarinoilla. Knuuttila ja Levola (2000) mainitsevat, että entisten sotalasten muisti tarvitsee muistinvirkistäjiä. Valokuvat ja kirjeet ovatkin hyviä muistille sysäyksenantajia. Niiden katseleminen auttaa muistia yhdistämään tapahtumia valokuviin. Arvellaan sitäkin, että muistamiseen he tarvitsevat toistensa seuraa (Knuuttila & Levola 2000, 160, 164). Osa entisistä sotalapsista oli pitänyt päiväkirjaa. Kirjeitä oli myös kirjoiteltu. Niitäkin on tallella sotalapsilla. Esimerkiksi Ruotsissa vuosina 1944 – 1945 sotapakolaisena oleskellut ja internetinsivullaan muistoistaan kirjoittanut Veli Hämäläinen (2004) kertoo heille annetun kirjepaperia ja kirjekuoria, että he kykenisivät kertomaan Suomeen omaisilleen senhetkisen osoitteensa ja siitäkin, miten he voivat? Hämäläisen ja muidenkin sotalasten kirjeet ja valokuvat toimivat omilla tavoillaan merkittävinä luotettavuuden mittareina sotalapsitarinoissa [www ”Sotalapsena Ruotsissa 1944 – 1945”. Veli Hämäläinen (2004) Luettu 28.6.2006].

Huomioitavia seikkoja validiuskysymyksessä ovat esimerkiksi myös kysymykset siitä, että vastaavatko tarinain tapahtumainkulut historiallisia tosiasioita? (Hänninen 2002, 32.). Tiedettiin pommituksista ja ihmisistä sodan jaloissa. Sodista kerrotaan suomalaisten peruskoulujen – ja lukioiden historian oppikirjoissa. Niissä saattaa olla SA – kuvia (Suomen armeija), joissa äiti lapsineen on suojautuneena lumihankeen, mutta sotalapsista niissä ei kerrota. Halutessaan tietää enemmän viime sotiemme aikojen suomalaisista sotalapsista, silloin on etsittävä kirjastoista heistä kertovia julkaisuja. Eräs vaihtoehto on mennä lukemaan kirjastoihin, niille mikrokuvattuja sanomalehtejä, mikrofilmien lukulaitteilla. Esimerkiksi Liikkanen (1995) mainitsee, että eräässä tanskalaisessa sanomalehdessä oli kirjoitettu siitä, kun suomalaislapsia oli saapunut Tanskaan (emt. 178.). Hän toteaa myös Suomen ruotsinkielisen sanomalehden Hufvudstadsbladetin ottaneen kantaa ”lapsivientiin” vuoden 1940 alkupuolella (emt. 149). Sodan jälkeen liittoutuneitten valvontakomission edustajat tiesivät sotalapsista. Heitähän kehoteltiin palauttamaan Suomeen. Sotalapsista siis tiedettiin. Tiedettiin sitäkin, että kymmenet tuhannet ruotsalaiskodit olivat avanneet ovensa suomalaislasten mennä turvaan (Erving – Odelberg 2005, 143.). Muistamattomuus asioiden suhteen, joita oli parempi unohtaa, tuli vasta sotien jälkeen (Knuuttila & Levola 2000, 159 – 165; Malmi 2001, 11).

Ei voida siis sanoa sitä, ettei sotalapsista niinä aikoina tiedetty. Yksittäisten sotalasten tarinoidensa luotettavuutta ja tapahtumien tarkkaa ajoitusta sekä niiden kulkua, voidaan tietenkin kyseenalaistaa. Muistamiseen ja muistamattomuuteen, kun vaikuttivat niin monet asiat. Esimerkiksi Kujalan (2003) mukaan muistoihin vaikuttavat kielteiset ja myönteiset tunnelataukset (emt. 58). Sotalapset olivat nuoria tapahtumien aikoihin. Heidän muistinsa olivat vasta kehitysasteella. Toisaalta esimerkiksi Kujala (2003) tehdessä tutkimuksensa sota – ajan pikkupojista tarinapohjaisesti. Hän ei halua kyseenalaista heidän 60 – vuoden takaisia muistojaan (Kujala 2003, 214).

Osa sotalapsikirjojen ja internetin tarinoista pohjautuu heidän yhteisiin muisteluihinsa, heidän nykyiselle ajalle ollessa yhteydessä toisiinsa. Yhteiset tapaamiset ovat tuottaneet dokumentteja heidän sotalapsikokemuksistaan. Niistä kertyneitten dokumenttien voidaan ajatella palvelevan validiuttakin, kun saadaan useampia tarinakuvauksia (Hirsjärvi ym. 2005, 216 – 218.). Toisaalta häiritseviksi voidaan ajatella kollektiivisen muistin harhat. Jotkut yksittäisen sotalapsen muistelemat tapahtumat saattavat vaikuttaa, kuin ne olisivat tapahtuneet samanlaisina muillekin sotalapsille (Kujala 2003, 53).

Tarinallisen lähestymistavan tutkielmassani lähteinäni toimivat eräät sotalapsikirjojen ja internetin sotalapsitarinat. Tutkielmani evaluointiin käy aineistotriangulaatiokin (Eskola & Suoranta 1998, 69 – 70.). Kun, yksi tarina ei ole riittävä kuvaamaan tiettyä sotalapsityyppiä tai hänen identiteettinsä muodostumista, niin useampi samaa kuvaava tarina voi jo esittää tyypin luotettavasti (Roos 1987, 43.). Yhden tutkimusongelman ratkaisussa toimii siis useita erilaisia samoista asioista kertovia tarina – aineistoja. Se tervehdyttää omalta osaltaan myös tutkielman validiutta (Hirsjärvi ym. 2005, 214.).

Loppulause

Tarkastelin viime sotiemme aikana Ruotsiin ja Tanskaan turvaan lähetettyjen suomalaislasten tarinoita. Ne ovat tutkielmani empiirinen aineisto. Tarinat keräilin sotalapsi – ja sotaorpokirjoista sekä internetistä. Niillä kuvasin erilaisia, tyypillisimpiä sotalapsityyppejä sekä myös heidän identiteettinsä muodostumista. Sotalasten kokemuksista kertovien tarinoiden kautta saa vaikutelman, että pelkokokemukset ja juurettomuuden tunteet olivat heille tyypillisimpiä. Kerroin taustatiedoiksi myös hiukan sotalapsikuljetuksista. Kerroin hiukan myös jotain tavallista sotalasten elämän alkupuolen viitekehyksestä toisesta maailmansodasta sekä Suomen talvi – ja jatkosodasta. Sotalapset ja heidän tarinansa ovat sotien aikaansaannosta, seurausta ja tulosta.

Suomalaislasten turvaan kuljettamisien taustalla olivat eräät ruotsalaisnaiset aloitteineen. Ruotsilta oli odotettu sotilaallista apua, mutta he halusivat pysytellä puolueettomina ja erillään sodista. Auttaa he kylläkin halusivat sotaan joutunutta Suomea. Apuaan he kanavoivat suurimittaisiin lastensiirtoihin. Tarinoissa mainitaan sitäkin, että silloinen toiminta pelasti monet suomalaislapset elämälle. Myös kritiikkiä lapsikuljetuksista esitetään esimerkiksi siksikin, kun keskenkasvuisten siirtelyjen seurauksia ei ehkä pohdittu riittävän kauaskantoisesti. Monet sotalapset joutuivat vaihtamaan asuinpaikkojaan sekä kasvatuskotejaan. Siirtelyistä paikasta toiseen jäi monille lapsille parantumattomia haavoja sisimpään ja osalle heistä jäi pitempään vaivanneita psyykkisiä ongelmia.

Suomalaislapsia alettiin kuljettaa turvaan vuoden 1939 joulukuun puolivälistä. Elintarvikepula ja pula kaikesta alkoi vaivata köyhää Suomea pian talvisodan puhjettua. Lapsikuljetukset elpyivät uudelleen Suomen jatkosodan sytyttyä. Välillä lapsiviennissä oli ollut hiljaista. Ne melkein tyrehtyivät pois, kunnes Neuvostoliitto talvella 1944 aloitti uudelleen suomalaisten kaupunkien suurpommitukset. Jatkosodan kiihtymisen takia lapsikuljetukset käynnistyivät uudelleen ja kesällä 1944 lastensiirrot vilkastuivat lisää. Niitä tehtiin hiukan vielä vuonna 1945. Jatkosodan jälkeen Suomi soti Lapinsodan. Siihen liittyvästä toiminnasta ei kerrota sotalapsilähdetarinoissani.

Suomalaislapsia oli jatkosodan aikana palautettu Suomeen, jopa isompia määriä. Loputkin pakolaislapset kehotettiin palauttamaan jatkosodan jälkeen. Suomi tarvitsi poikiaan. Eniten heitä kehotettiin palauttamaan Suomen kouluhallituksen taholta. Koulunkäynneiltä he eivät olleet ”turvassa” turvapaikkamaissakaan. Niissäkin heitä oli laitettu paikallisiin kouluihin suorittamaan yleistä Pohjoismaista oppivelvollisuutta.

Syynä lasten kuljettamisiin turvaan olivat siis silloiset Suomea kohdanneet sotatapahtumat. Sotalapsitarinoiden mukaan tunnekokemuksina heille näyttää eniten liittyneen pelkokokemuksia. Esimerkiksi Kujalan ”Sodan pojat” – kirjassa kerrotaan muidenkin sota – aikojen suomalaisten pikkupoikien peloista, joita olivat esimerkiksi desantti – ja pommituspelot. Tarinoiden mukaan sotalapsille muiden pelkokokemuksien lisäksi, heille tuli pelkoja turvapaikkamaissaan esimerkiksi kielitaidottomuuden takia.

Sotalasten tarinat poikkeavat oleellisesti muiden sota – ajan lasten tarinoista siinä, että niissä kerrotaan kokemuksista muista Pohjoismaista, joissa he olivat oleskelleet paossa sotaa. Sotaperiodin koki koko Suomen kansa. Sotiin liittyi pelkoa, ahdistusta sekä hädän kokemuksia. Niitä joutuivat kokemaan kaikki sota – aikoina eläneet aikuiset ja lapset sekä myös Ruotsissa sotalapsina oleskelleet – Suomessa asuessaan.

Tarinoita ei ole tarkoituksenani lähestyä siitä näkökulmasta eli vertailemalla, että kumpien sotalasten vai Suomessa sodan jakson oleskelleiden lasten sotapelot olivat olleet järkyttävämpiä kokea? Esitän vain oman tarinapohjaisen versioni sotalapsista, kun kuvaan erilaisia sotalapsityyppejä ja heidän identiteetin muodostumista sekä kuvatessani jonkin verran heidän kokemuksiaan ja elämän todellisuuttaan niinä aikoina. Sotalapsitarinoista on kylläkin ilmennyt sitä, että heillä oli ollut aineellisesti turvatumpaa, kun pääsivät pois sodan runtelemasta Suomesta.

Tavanomaisesti turvaan lähetetyt olivat olleet suurten, köyhien perheiden lapsia. Eniten heitä oli ollut lähtöisin kaupungeista. Elintarvikepula, kun alkoi vaivata ensimmäisenä kaupunkilaisia. Sotalapsissa oli paljon sotaorpoja. Karjalan evakoiden lapsia heissä oli runsaimmin. He jatkoivat evakkotaivaltaan karjalaisilta kotiseuduiltaan aina Ruotsiin tai Tanskaan saakka. Lastensiirtojen takana oli ollut pitkälle sosiaalipoliittinen ajattelu. Turvaan lähetetyt lapset olivat olleet niitä, jotka olivat olleet avun tarpeessa.

Tarinoista ilmenee etteivät lastensiirrot olleet ongelmattomia. Ensimmäisen hätänsä he kokivat jo joutessaan lähtemään kotoaan. Sotapakolaisuuteensa he matkustivat isoimmissa määrin lapsikuljetuksia varten järjestetyillä junilla. Monet matkustivat turvaan myös laivalla. Lentokuljetuksiakin oli käytetty sairaiden lasten kuljetuksiin. Monet ikävät kokemukset heillä olivat edelleen edessään turvapaikkamaissaan. Kaikki oli outoa ja uutta. Lapsia oli liian paljon ja henkilöitä, jotka olisivat osanneet käsitellä heitä oikein, oli liian vähän. Ruotsin puolella, vaikka siellä eivät vihollisen hävittäjät enää ampuneet, oli kuitenkin vielä edessä ongelmia sekä pelottavia tilanteita. Enemmistö sotalapsista oli suomenkielisiä, joten esille nousivat kieliongelmat. Huonoa se oli siksi, ettei heiltä löytynyt sanoja, joilla he olisivat kertoneet hädästään. Myös valintatilaisuuksista kerrotaan ikävinä kokemuksina. Ikäviä kokemuksia kertyi siitäkin, kun kaikille eivät osuneet hyvät kasvattivanhemmat. Tarinoissa kerrotaan huonosta kohtelusta. Hyväksikäyttö tarkoitti tavallisimmin työskentelyä palkattomana kotiapulaisena tai lastenhoitajana. Koulukiusaaminenkin oli eräs kiusaamisen muoto. Lapsia joutui oppivelvollisuutensa takia kouluihin Ruotsissa. Identiteetin löytäminenkin tuotti ongelmia monille lapsille. Se saattaa olla ongelmallista normaalioloissakin saatikka poikkeustilanteissa.

Aikanaan sodat päättyivät. Selvä enemmistö lapsista palautettiin Suomeen. Ruotsiin adoptoitiin noin 15 000 lasta. Monet sotalapset olivat kotiutuneet uusiin oloihinsa ja monet heistä olivat tulleet hyväksytyiksi ruotsalaisen perheen jäseniksi. Sotalasten Suomeen palauttamisiin liittyneet eronhetket tuottivat monille lapsille ikäviä erokokemuksia. Niitä monet joutuivat kokemaan useaan kertaan. Se oli ehkä toisille lapsille haitallista, aiheuttamalla juurettomuutta silloin ja myöhemmin vuosien ajan. Osa lapsista oli matkustanut useampaan kertaan Ruotsiin tai Tanskaan ja taasen Suomeen takaisin. Sijoitusmaissaankin he olivat joutuneet vaihtamaan perheitään.

Sotalapsikuljetukset olivat poikkeuksellisen suurta toimintaa kansainvälisestikin ajatellen. Silloisista oloistamme heitä lähettiin turvaan muihin Pohjoismaihin. Toiminta näytti silloin ainoalta oikealta toiminnalta ja hyvältä ratkaisulta. Toimintaa on arvosteltu jälkikäteen. Pienten keskenkasvuisten, vieraisiin oloihin lähetettyjen lasten on arveltu kärsineen ja vaurioituneen sisäisesti rajuista, toistuvista ympäristönmuutoksista. Heitä on joissakin yhteyksissä verrattu vammojensa takia sotainvalideihin.

Lastensiirroista vaiettiin sotien jälkeen. Yksityinen ja kollektiivinen muisti herkesivät muistamattomiksi. Ehkä painolasti oli niin suuri, ettei asioita haluttu muistella. Nekin kuuluivat niihin asioihin, joista haluttiin vaieta sotien jälkeen. Ilmenee sitäkin, etteivät hekään halunneet kokea erilaisuutta sotalapsuudellaan ja poiketa muusta suomalaisesta yhteiskunnasta. Sotalapsista alettiin kirjoittaa vasta noin 10 vuotta ennen vuosituhansien vaihtumista. Ehkä siihen vaikutti osaltaan poliittisen ilmapiirin vapautuminen. Merkittävästi sotalapsitarinoiden syntyyn voidaan arvella vaikuttaneen heidän eläkkeille siirtymisensä. Heillä alkoi olla aikaa ja heillä ilmeni tarvetta löytää toisena. Se toimii monille heistä terapiana, kun he jakavat yhteisiä kokemuksiaan yhteisissä tapaamisissaan. Entisiä sotalapsia on kirjoitellut muistoistaan sotalapsikirjoihin tai internetsivuille. Muutamat heistä ovat kirjoittaneet kaunokirjallisia romaaneja sotalapsikokemuksistaan.

Voidaan kysellä, että vaikuttaako sota vielä? Suomessa elää ihmisiä, joilla on kokemuksia sodasta. Osa koki niitä lapsena ollessaan ja osa rintamalla asevelvollisena. Nähtävästi sota vaikuttaa vielä eräänlaisena ”aavesärkynä”. Tavanomaisesti tarinallisenlähestymistavan tutkimusotteessa ihmisten omakohtaisen kokemuksien nähdään kutoutuvan kiinteästi kertomiseen ja kuuntelemiseen. Omassa elämässä toteutetaan tarinoita ja omasta elämästä kerrotaan tarinoita. Sotalasten tarinoissa on paljon samanlaisuutta. Sota koettiin suomalaisissa perheissä samankaltaisena kokemuksena, johon liittyy paljon yhteistä muistamista. Jokaisella heistä on oma tarinansa, kerrottuna omilla tavoillaan.

LÄHTEET

Ahola Matti, Ahola Veikko, Hujanen Erkki, Lempinen Jorma, Lumio Stiina, Mäkelä Pekka, Paakkonen Jari, Pulakka Matti, Siilasvuo Ensio, Talja Virpi, Tianen Jorma O., Urrio Risto, Vilkuna Janne (1991) Jatkosota Kronikka Atena kustannus Jyväskylä.

Andersson Marja (2004) Merkitykset, Yhdistävä ja erottava kulttuuri. Teoksessa Sosiologisia karttalehtiä (sivut 181 – 200). Toimittaneet Kantola Ismo, Koskinen Keijo & Räsänen Pekka Vastapaino Tampere.

Alasuutari Pertti (1999) Laadullinen tutkimus. Vastapaino Tampere.

Alitolppa – Niitamo Anne (1994) Kun kulttuurit kohtaavat, matkaopas maahanmuuttajan kohtaamiseen ja kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen. Otava Keuruu.

Alkula Tapani, Pöntinen Seppo, Ylöstalo Pentti (1994) Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät. WSOY Juva.

Anttila Pirkko (1998) Tutkimustaito ja tiedonhankinta. Taito –, taide ja muotoilualojen tutkimuksen työvälineet. Helsinki.

Apo Satu (1990) Kertomuksen sisällön analyysi. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Mäkelä Klaus Helsinki.

Atila Anu (2002) Koulun merkitys kylälle, Narratiivinen kuvaus taistelusta kyläkoulun puolesta. Pro gradu – tutkielma Chydenius – instituutti Jyväskylä.

Bourdieu Pierre (1998) Järjen käytännöllisyys: toiminnan ja teorian lähtökohtia. Vastapaino Tampere.

Christoff Eila (1990) Sotalapsen kertomaa. Kuopio.

Fairlough Neil (1995) Critical Discourse Analysis. London – New York.

Eriksson Erik H. (1982) Lapsuus ja yhteiskunta. Suomentanut Huttunen Esko Jyväskylä.

Erving – Odelberg Helvi (2005) Hälytys, välähdyksiä sotalapsen elämästä. Suomentanut Etto Jorma, Inter Terra Helsingborg Ruotsi.

Eskola Katariina (1990) Kaunokirjallisuuden vastaanoton analyysi ja tulkinta. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Mäkelä Klaus WSOY Helsinki.

Eskola Jari & Suoranta Juha (1998) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino Tampere.

Eskola Jari (2001) Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin. Toimittaneet Aaltoila Juha ja Valli Raine Jyväskylä.

Eskola Jari & Suoranta Juha (2001) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino Tampere.

Haataja Lauri (1989) Jälleenrakentava Suomi. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. (sivut 737 – 847) Toimittanut Zetterberg Seppo WSOY Juva.

Hall Stuart (1999) Identiteetti. Toimittaneet ja suomentaneet Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino Tampere.

Heikkinen Veli (2000) Tekstuaalinen pirunnyrkki. Teoksessa Teksti työnä, virka kielenä. Toimittaneet Heikkinen Veli, Hiidenmaa Paula, Tiililä Ulla Tampere.

Heikkinen Hannu L.T. (2001) Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Toimittaneet Aaltoila Juha ja Valli Raine Jyväskylä.

Helkama Klaus, Rainio Kyösti (1974) Sosiaalipsykologian oppikirja. Porvoo.

Heiskala Risto (1990) Sosiologinen kulttuurintutkimus. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Mäkelä Klaus Helsinki.

Hirsjärvi Sirkka, Remes Pirkko, Sajavaara Paula (2005) Tutki ja kirjoita. Jyväskylä.

Houtsonen Jari (1996), Identiteetti. Teoksessa Oppiminen ja elämänhistoria. toimittaneet Antikainen Ari ja Huotelin Hannu Jyväskylä.

Huotelin Hannu (1996), Menetelmällisiä lähtökohtia elämänkertatutkimukseen. Teoksessa Oppiminen ja elämänhistoria. toimittaneet Antikainen Ari ja Huotelin Hannu Jyväskylä.

Huttunen Laura (2002) Kotona, maanpaossa, matkalla Kodin merkitykset maahanmuuttajien omaelämänkerroissa. Suomen Kirjallisuuden Seura Helsinki.

Hänninen Vilma (2002) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. väitöskirja Tampereen yliopisto Tampere.

Isokorpi Tiia, Viitanen Paula (2001), Tunnevoimaa!. Kustannus OY Tammi Helsinki.

Isokorpi Tiia (2006), Napit vastakkain, ristiriidat, rajat ja ratkaisut. PS – kustannus Juva.

Isomaa Sisko (2005), Agraarinen idylli ja georginen tyylilaji: Arvid Järnefeltin Isänmaassa. Teoksessa Lajit yli rajojen. Toimittaneet Lyytikäinen P., Nurmi J., Koivisto P. Jyväskylä.

Karisto Antti, Takala Pertti, Haapola Ilkka (1999) Matkalla nykyaikaan, elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. WSOY Juva.

Knuuttila Jarmo & Levola Kari (2000), Sotalapsi ei unohda. Kustannus OY Tammi Hämeenlinna.

Kujala Erkki (2003) Sodan pojat, sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta. väitöskirja Jyväskylän yliopisto Jyväskylä.

Kyntäjä Timo (2002) Yksilö ja yhteiskunta. Teoksessa Sosiologisia karttalehtiä (s. 33 – 47). Toimittaneet Kantola Ismo, Koskinen Keijo & Räsänen Pekka Vastapaino Tampere.

Laine Antti (1989) Suomi sodassa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen.(sivut 705 – 737) Toimittanut Zettenberg Seppo Juva.

Liikkanen Annu (1995), Lappu kaulassa. Inter Terra Helsingborg Ruotsi.

Linna Väinö (1954) Tuntematon sotilas. WSOY Helsinki.

Lyytikäinen Paula (2005), Lajit kirjallisuudessa. Teoksessa Lajit yli rajojen. Toimittaneet Lyytikäinen P., Nurmi J., Koivisto P. Jyväskylä.

Malmi Timo (2001) (toim.) Isän ikävä, sotaorvot kertovat. Jyväskylä.

Mäkelä Klaus (1990), Kvalitatiivisen analyysin arviointiperusteet. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Mäkelä Klaus Helsinki.

Mäkelä Jukka (1996) Menneisyyden nykyisyys, Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tuolla puolen. Rovaniemi.

Penttinen Päivyt (2004), Olethan minulle isä, Suomen sotien 1939 – 1945 sotaorpojen elämää. Hyvinkää.

Pöntinen Seppo 2004), Sosiologian tutkimusmenetelmiä. Teoksessa Sosiologisia karttalehtiä. (sivut 71 – 91) Toimittaneet Kantola Ismo, Koskinen Keijo & Räsänen Pekka Vastapaino Tampere.

Ray Larry J. (1999) Theorizing classical sociology. Great Britain.

Roos Jeja Pekka (1987), Suomalainen elämä. SKS Hämeenlinna.

Roos Jeja Pekka (1988), Elämäntavasta elämänkertaan. Jyväskylä.

Salo Ulla – Maija (2005), Ankarat silkkaa hyvyyttään, suomalainen opettajuus. Porvoo.

Saukkonen Pauli (2001) Maailman hahmottaminen teksteinä, Tekstirakenteen ja tekstilajien teoriaa ja analyysiä. Helsinki.

Tucker Kenneth H., (1998), Anthony Giddnes and modern social theory. London

Tuominen Leila K.,(toim.)(2005), Sotaorpojen ja sotalasten kokemuksia. Raisio.

Ukkola Soja (2000), Sodan jälkeen, Rintamamiesten asemoituminen ja muistelun elämänkerrallisuus. Pro gradu – tutkielma Lapin yliopisto Rovaniemi.

Varto Juha (1994), Laadullisen tutkimuksen metodologia. Tampere.

Vilkko Anni (1990) Omaelämäkertojen analysoiminen kertomuksina. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Mäkelä Klaus Helsinki.

Weber Max (1969), The methodology of the social sciences. Translated and edited by Edward A. Shils and Henry A. Finch. USA.

Vilkko Anni (1997) Omaelämänkerta kohtaamispaikkana, Naisen elämänkerronta ja luenta. Tampere.

YLE Radio 1:n, klo 07 00 aamunpeili 9.6.2006.

ELEKTRONISET LÄHTEET

http://terve.rossi.se/att/Transportstatistik.pdf. Tapani Rossi (2006) ” Ruotsiin ja Tanskaan kuljetetut sotalapset”.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sotalapset tietosanakirja Wikipedia (2006) ”Sotalapsi”.

http://www.utu.fi/erill/instmigr/art/salminen.htm. Siirtolaisinstituutti Heikki Salminen (1998) ”Tutkimus suomalaisten sotalasten historiasta”.

http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2003/2003-12-03/henkilokemiaa/kasvot2. Internetlehti Vantaan Lauri (2003) ”Turvaan lähetetystä tuli sotalapsi”.

http://www.valt.helsinki.fi/yleope/kvali/kvali1.htm. Eeva Pyörälä Helsingin yliopisto valtiotieteellinen tiedekunta oppimisen kehittämisyksikkö ”Johdatus laadullisen tutkimuksen metodologiaan” (2005).

http://www.uta.fi/viesverk/viesttiet/kaytannot/valinnat/maara.html. Tampereen yliopisto viestintä tieteet Viestintätieteellinen tutkimus (2005) ”Määrällinen vai laadullinen?”.

http://www.valt.helsinki.fi/yleope/kvali/kvali1.htm ”Johdatus laadullisen tutkimuksen metodologiaan” Luettu 30.6.2005).

http://acta.uta.fi/teos.phtml?10852. Tampereen yliopisto humanistinen tiedekunta ”Tampereen yliopiston väitöskirjat” Olli Jalonen.

http://www.kolumbus.fi/veli.hamalainen/Sotalapsena.htm. Veli Hämäläinen ”Sotalapsena Ruotsissa 1944 – 1945” (2005).

http://terve.rossi.se/e89f74c6-11d1-4c29-98ee-693579d68b2f-29.html. Tapani Rossi Barn och krig ”Länkar/Links/Linkit” (2006).

http://www.catshamans.se/0finsk/0hjon.htm Bengt Hemtun Backegatan Mellerud S–46430 Sweden ”Finska krigsbarn” ”Operation Nånehjon”;

suomalainen linkki http://www.geocities.com/catshaman/indexFS.htm Bengt Memtun Backegatan Mellerud S– 46430 Sweden ”Sotalapset”.

http://terve.rossi.se/att/Transportstatistik.pdf. ”Till Sverige och Danmark överförda krigsbarn” ”Ruotsiin ja Tanskaan kuljetetut sotalapset” Lähteensä. Pertti Kaven.http://www.ur.se/ramp/historia3/finland_personer2.php Ramp om historia Svenska utbilding radio sotalapsi Oili Tiderman ”Språket tappade jag ju” ”Puheenhan minä lopetin”.http://www.kolumbus.fi/veli.hamalainen/sotalapsena_2.htm. Veli Hämäläinen Raija Forsman os. Kuusela kertoo sotalapsuudestaan ”Makean leivän maa”.http://terve.rossi.se/f6871e8e-49fc-481b-9c43-a39cdda0f9fb-29.html. Tapani Rossi ”Resan börjar med smärta” ”Matka alkaa mielipahalla”.http://fi.wikipedia.org/wiki/Sotalapset. internettietosanakirja Wikipedia ”Sotalapsi”.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kannaksen_suurhy%C3%B6kk%C3%A4ys_1944. tietosanakirja Wikipedia ”Kannaksen suurhyökkäys 1944”.

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/sotilaat/lapinsota/varjosodasta_tositoimiin.htm. Veteraanien perintö itsenäinen isänmaa ”Varjosodasta tositoimiin” (2002).

http://www.tampere.fi/ekstrat/vapriikki/nayttely/ristivalotuksia/kirsti/sivu.htm. Ristivalotuksia Kirsti Strömberg ”Sotalapsi numero 2745”.

http://www.sotalapsi.homestead.com/. Sotalapsi yhdistysten keskusliitto yhdistystietoa (2006) ”Sotalapsi – lehti”.

http://www.edu.ouka.fi/sotalapset/yhdistystietoa.htm. sotalapset@edu.ouka.fi ”Tietoa yhdistyksestä” (2006).

http://www.kolumbus.fi/veli.hamalainen/sotalapsena_3.htm. Veli Hämäläinen ”Sotalapsipatsaan paljastus Haaparannassa 2005” (2005).

http://www.sr.se/cgi-bin/Sisuradio/programsidor/index.asp?programID=1171. Yrjö Risunen ”Sveriges radio Sisuradio” ”Ruotsin radion Sisuradio”.

http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2003/2003-12-03/henkilokemiaa/kasvot2. internetlehti Vantaan Lauri Toini ja Erik Berström ”Turvaan lähetetystä tuli sotalapsi”.

http://www.annefrank.org/content.asp?PID=391&LID=3#maincontent.“ „Anne Frankin päiväkirja“ „Publizität um Anne Frank und ihr Tagebuch, Der Kindermord von Amsterdam“ Anne Frank Organisationen ( 2005).

http://herkules.oulu.fi/isbn9514268903/html/x241.html. Oulun yliopiston kirjasto ”Narratiivinen lähestymistapa” (2002).

www.kolumbus.fi/veli.hamalainen/Sotalapsena.htm. Veli Hämäläinen ”Sotalapsena Ruotsissa 1944 – 1945” (2005).

FM Mauri Junttila

]]> http://maurinblogit.wordpress.com/2009/04/10/sotalapsi/feed/ 0 maurinblogit